— Fidiasta syytetään varkaudesta! Maailma kukistukoon! sanoi Sokrates ja vaipui tavallisuuden mukaan mielentylsyyteen, joka oli kuin unta. Mutta Alkibiades tarttui suurimpaan kaksoismaljakkoon ja sepitteli seuraavaa:
Näin kaikki hukkukoon nyt Pindosista Kaukasoon, Prometheus vapaaks' saa ja tulta antaa taas hän viluisille, ja Zeus käy Hadesiin, vaan Pallas itsensä hän kiimaisille myy. Apollo pirstoo lyyryn, kenkärajaa lyö, Ja Ares sotaorhiltansa paimeneksi käy. Mut raunioilla maailman ihanuuden on Alkibiades, hän yksin, ja kaikkivallan minuuttaan hän nauraa!
* * * * *
Rutto oli puhjennut Athenassa ja maanjäristys oli tullut lisäksi. Kun Perikles Aspasian seurassa saapui kotia, oli hänen eronneen puolison kanssa saamansa poika kuollut. Vallitsevan tavan mukaan ja osotukseksi että häntä ei oltu murhattu, oli ruumis asetettu nähtäville porttikäytävään. Pieni seetripuinen arkku, maalattu punaseksi ja mustaksi, oli paareilla, ja siinä nähtiin vainaja valkeissa kääreliinoissaan seppele päässä, kierretty kuolinyrtistä, vahvasti tuoksuvasta Apiumista eli Selleristä. Ropo oli hänellä suussa, lauttausmaksu Charonille.
Perikles lausui äänettömän rukouksen osottamatta mitään syvemmän surun merkkiä, sillä hän oli kokenut paljon ja oppinut kärsimään.
— Kaksi poikaa ottivat jumalat minulta. Riittäneekö se sovitusuhriksi?
— Mitä on sinulla ollut sovitettavaa? kysyi Aspasia.
— Toinen saa kärsiä toisen edestä! Yksilö valtion. Perikles on kärsinyt Athenan puolesta.
— Suo anteeksi, että minun kyyneleeni kuivuvat nopeammin kuin sinun.
Se aatos, että meidän poikamme elää, on minulle lohdutukseksi.
— Minulle myös, mutta vähemmän.