Se oli varsin suuri huone, ruusun värisestä graniitista rakennettu vesilähde keskellä permantoa ja obeliski juurrutettu vesisäiliöön. Seiniin oli maalattu kuvaolentoja yksinkertaisin värein, enimmäkseen punamullalla, keltasella ja mustalla. Hän pudisti sandaalit jaloistaan ja kulki edelleen kalleriaan, missä muumioarkkuja oli seiniä vasten kohollaan.
Sitten hän astui kupoolihuoneeseen, jonka holviin oli maalattu pohjoisen tähtitaivaan suuria tähtisikermiä. Suoraan sen alla seisoi pöytä, jolla oli kartan tapaisilla piirroksilla merkitty puolipallo. Samassa huoneessa oli akkunan pielessäkin pöytä ja siinä suurimman pyramiidin malli mittakaavoineen maanmittarilaudalle asetettuna, ja vieressä oli kone kulmien mittaamista varten.
Täältä ei näyttänyt olevan mitään ulospääsyä, mutta hiukan etsittyään tapasi salaisuuksiin perehtymätön akasiapuusta rakennetut portaat, jotka kiersivät ylös johonkin puutorniin. Amram nousi nousemistaan, mutta katsahdettuaan ulos eräästä räppänästä, havaitsi hän yhä olevansa kupoolisalin katon tasalla. Mutta hän nousi edelleen; ja laskettuaan taas sata askelta ylöspäin ja katsottuaan räppänästä, havaitsi hän olevansa kupoolisalin permannon tasalla.
Samassa aukeni lautaovi, ja vanhanpuoleinen mies jonkinlaisessa pappispuvussa seisoi Amramin edessä tervehtäen kuin tuttua, odottamaansa esimiestä; mutta nähdessään vieraan hän säpsähti; ja molemmat miehet katselivat toisiaan kauan ennenkuin saattoivat sanoja vaihtaa.
Amram, joka yllätettynä oli epäedullisemmassa asemassa, ryhtyi ensin kielitaisteluun:
— Ruben, tunnetko minua? Lapsuutesi ystävää ja heimolaista lupauksessa?
— Amram, Jochebethin puoliso, Kehatin poika, kyllä, minä tunnen sinut!
— Ja sinä täällä! Kolmekymmentä vuotta sitten hävittyäsi näköpiiristäni.
— Entä sinä?
— Minut on kutsuttu korjaamaan erästä ovea, siinä kaikki, ja kun minut jätettiin yksikseni, tahdoin katsella ympärilleni.