— Pnyxille siis, ja minä saan uuden huvinäytelmän, jonka nimi on oleva Alkibiades.
— Olet ehkä oikeassa, vastasi Lucillus. Eipä kannata koko juttua itkeäkään. Sentähden: naurakaamme!
* * * * *
Alkibiades seisoi taas puhujalavalla Pnyxillä. Hän oli kuin kotonaan siellä, ja aina kansa hänelle korvansa kallisti, sillä hän ei ollut ikävä. Kaikkien hemmottelemana vaikutti hän elähyttävästi liijoittelevalla hävyttömyydellään.
Puhujalavan vierellä näkyi muiden mukana viisas, rikas ja ylhäinen Nikias, joka aina oli koettanut olla välittäjänä Spartan ja Athenan välillä, mutta epäröimisellään useimmin vahingoittanut kuin hyödyttänyt.
Alkibiades, joka tunsi Nikiasin ja hänen politiikkansa sekä pelkäsi hänen vastustustaan, päätti suorittaa mestarikaappauksen. Hän ei tahtonut puhua Spartasta ja Athenasta, jota Nikias odotti, vaan halusi tehdä kierroshyppäyksen ja puhua vallan muusta. Kansa piti uutuuksista, ja tänään se oli saava ihan uutta.
— Athenalaiset! hän alotti. Kleon on lyöty, lyöty kuoliaaksi, ja minä tarjoon sentakia eittämättömän kykyni valtion käytettäväksi. Te tunnette pikku vikani, mutta nyt saatte oppia tuntemaan minun suuret ansioni. — Kuulkaa, athenalaiset! Oli kerran aika, jolloin Hellas omisti Vähän-Asian ja levitteli siipiänsä itäänpäin. Persialaiskuningas anasti nämä uutisasutuksemme toisen toisensa jälkeen, ja nyt hän seisoo Thraciassa. Kun me emme siis enää saa mennä itäänpäin, täytyy meidän lähteä länttä kohti, kohti auringon laskua. Te olette kuulleet hämärämpiä tai selvempiä puheita Rooman valtiosta, joka kasvaa kasvamistaan. Kansalaisemme olivat varhain ottaneet huostaansa sen osan Italian niemimaata, jonka nimi on Tarent, ja sen kautta olemme läheisiä naapureita roomalaisten kanssa. Ja saarista ihanin, rikas Sicilia, jäi omaksemme. Mutta vähitellenpä roomalaiset ovat rakentaneet siirtomaamme saarroksiin ja uhkaavat niiden itsenäisyyttä. Roomalaiset ahdistavat meitä, mutta he ahtautuvat myös pohjoiseen Galliaa ja Germaniaa kohti, roomalaiset ahtautuvat etelään Afrikaa kohti. Persialaiskuningas, joka ennen on ollut vihollisemme, on melkein ystävämme, ja vaaran nimenä ei ole enää persialaiset, vaan roomalaiset! Sentakia ja tulevaisuutta ajatellen sanon teille, athenalaiset: Käykäämme Italiaan, käykäämme Siciliaan; Siciliasta käsin voimme sitten kilpailla roomalaisten kanssa Hispanian ja Herkulesin patsaitten omistuksesta. Sicilian mukana me omistamme Egyptin lukon; Siciliasta me suojelemme uhattua Tarentia, kun meillä on Sicilia, voimme hätätilassa jättää hylyksi vajoavan Hellaslaivan! Maailma on suuri, miksi istuisimme homehtumassa täällä erämaassa? Hellas on kuiviin imetty maa, raivatkaamme uutta maata. Hellas on hylyksi purjehdittu haaksi, rakentakaamme uusi ja tehkäämme argonautiretki uusiin Kolchisiin noutamaan uusia kultavuotia, seuraten auringon rataa, länteen! Athenalaiset, menkäämme Siciliaan!
Nämä uudet tienoot, joita puhuja oli avannut, miellyttivät kansaa, joka oli väsynyt ijankaikkiseen Spartaan ja persialaiskuninkaaseen; ja pelon kiihottamana kasvavan Rooman, naarassuden penikan tähden tämä kevytmielinen ehdotus vastaanotettiin suostumushuudoin ja kädet kohotettuina. Nikias pyysi puheenvuoroa ja varotti, mutta kukaan ei kuullut. Skythialainen poliisi, joka vartioi järjestystä Pnyxillä, ei voinut hankkia hänelle kuulijakuntaa. Ja kun Nikias havaitsi, ettei voinut estää yritystä, tarjosi hän palveluksensa Alkibiadesin käytettäväksi ja alkoi varustaa laivastoa.
* * * * *
Aspasia oli leskenä Periklesin jälkeen ja suri häntä nyt pitkän ajan. Puoliympyrää ei enää ollut, mutta jälellä olevia harvoja ystäviä hän joskus otti vastaan. Sokrates oli uskollisin. Ja nyt hän istui eräänä iltana hänen luonaan tiilikattoisessa pikku huvilassa Kefissosin rannalla.