(Laskeutuu sänkyyn).
ULRIKA ELEONORA (polvillaan sängyn vieressä). Mikä on minun veljelläni?
Mitä se on, rakkaani?
KUNINGAS.
"Mennyt aik' on elon hetken
Hymysuin teen viime retken."
Muistatko sitä?… Ragnar Lodbrokia sudenkuopassa? (Äänettömyys). He luulivat minut läpäisemättömäksi, sentähden, että minä en lörpötellyt; ja minä en lörpötellyt sentähden, että minä en juopotellut. Kun yksin käyttelin järkeä humalaisten kesken, pidettiin minua hulluna… (Äänettömyys). Ulla! Pane kätesi otsalleni! Nyt muistutat äitiäni! Hän oli ainoa nainen, jota olen rakastanut, sillä hän oli äitini, eikä siis — ollut minulle nainen! (Äänettömyys). En ole tehnyt mitään tekoa, jota en voisi puolustaa, mutta minä en hoida itseäni!… (Äänettömyys). Oppipoika kutsuu kisälliä tyranniksi ja kisälli mestaria hirmuhaltijaksi. Kaikki esimiehet tuntuvat hirmuhaltijoilta! Kaikki tahtoisivat niin kernaasti olla esimiehiä, kaikki, jos he saisivat, jos voisivat. (Äänettömyys). Entä te, naiset! Minä olen akkunain takaa katsellut koteihin ja nähnyt sentähden enemmän kuin muut, sillä sisällä-olijat näkevät vain omansa. — Ihanin ja katkerin! — Rakkaus on hiuskarvalleen vihan kaltainen. (Äänettömyys). Nyt minä nukun. Uni on parasta. Lähes parasta! (Nukkuu).
(Sarabandia soitetaan kaukana).
ULRIKA ELEONORA (nousee, menee perälle ja viittaa kamariherraa tulemaan).
KAMARIHERRA (tulee).
ULRIKA ELEONORA. Taube! Minä luotan rajattomasti teihin. Syyn tiedätte te yksin! — Olenko oikeassa?
KAMARIHERRA (kumartaa).