Saatto nousi kirkkomaalle; oli kolmenkymmenen asteen pakkanen, puut olivat huurteisia, ja aurinko loisti vielä latvojen huipuilla, mutta alhaalla maassa oli jo hämärä, ja tuuheat puut loivat sinisiä varjoja yli hautojen; punatulkut hätistivät toisiansa ja pudistivat puista pieniä lumiryöppyjä, koko kirkkomaa oli yhtenä valkeana vaatteena, vain siellä täällä näkyi epätasaisuuksia, sillä oli satanut paksulta lunta.
Saatto pysähtyi; laulu sujui moitteettomasti, niin myös saarna. Sitte piti nuori pappi puheen.
"Tällä nuorukaisella olisi inhimilliseltä kannalta katsoen ollut kaunis tulevaisuus; hän oli jaloa sukua, hänen vanhempansa olivat erittäin hyvissä varoissa ja korkeassa yhteiskunta-asemassa, hänellä oli hurskas äiti, joka koko kaupungissa oli tunnettu hyväntekeväisyydestään (erityisesti suojelevasta armeliaisuuslaitoksesta, jota sanotaan Magdaleenakodiksi), hän oli jaloluontoinen, toverit pitivät hänestä, opettajat kunnioittivat häntä sekä hänen etevien tietojensa että hänen ahkeruutensa tähden, mitkä ominaisuudet olivat vieneet hänet pitkälle tieteen kunniakkaalla tiellä. Mutta nyt oli myöskin Jumala mieltynyt tähän nuorukaiseen, ja siksi löi hän hänet ja otti hänet pois, sillä Jumala lyö rakkaimpiaan kuten tunnettua on; ja Jumala rakasti suuresti äitiä ja isää myöskin, siksi oli hän lyönyt myöskin heitä, ja puhuja toivoi, että se olisi koskenut heihin oikein kovasti niin, että he tekisivät tiliä itsellensä ja huomaisivat, kuinka suuria syntisiä he olivat, kuinka heitä juuri heidän syntiensä takia näin lyötiin. Eivätkö he ehkä olleet syntisiä? Olivat kuin olivatkin! Kaikki olemme me syntisiä, sanotaan sanassa, emmekä me ansaitse muuta kuin kuoleman ja kadotuksen!"
Silloin purskahti äiti rajuun itkuun. Tästä innostuneena jatkoi 27 vuotias puhuja ja alkoi selvitellä mietelmiään "toivorikkaan nuorukaisen tulevaisuudesta toisella puolen hautaa!" Aine oli tosin arkatuntoinen, mutta totuuden piti päästä valoon… "Mamma" kuului läpitunkeva lapsen ääni, se oli niin epätoivoinen ja täynnä itkua, että puhuja vaikeni.
Äiti oli pyörtynyt isän syliin.
Silloin kulki sähkönisku läpi nuorten joukon; kuului siltä ikäänkuin olisi muutettu jalkaa, lippu liikahti, sattui puun oksaan ja liuta lumihiutaleita putosi nuoren papin paljaalle päälaelle.
Hänen jääharmaat silmänsä säkenöivät, sillä hän oli kyllin epäsivistynyt epäilläkseen lumisateella olleen jotain tarkoitusta ja hänen kuluneiden kasvojenpiirteittensä yli levisi täplikäs puna. Hän jatkoi, ja henki höyrysi hänen suustaan kuin valkea sauhu ja hänen partansa oli huurteesta harmaa.
Hän teki nyt hyppäyksen puheessaan ja hänen piti nyt aukiluodusta haudasta korjata nuorisolle muutamia opetuksia. Tämä nuorukainen oli varustettu terävällä järjellä ja hän oli omistanut elämänsä sille maailman viisaudelle, jota sanotaan luonnontieteiksi! Vaara oli lähellä…
Puhuja oli ainoa, jolla oli tilaisuus pitää itseään lämpöisenä, nyt vasta huomasi hän, että pakkanen oli yltynyt, että pienet lapset itkivät kylmästä, kun äiti taas oli päässyt tajuunsa.
Hän tyytyi sentähden varoittamaan nuoria maallisesta viisaudesta, mikä johdattaa pahennukseen, ja kehoitti noudattamaan ilmoitettua sanaa, joka johdattaa Kristukseen.