Aurinko oli mennyt mailleen, ja tähdet puhkesivat taivaalle.
Kuoleman rauha lepäsi yli koko luonnon, saatto kulki eteenpäin kiemurrellen läpi korkeiden kinoksien, ja lumi narisi niin vihlovasti jalkojen alla. Mutta saaton edellä heilui lippu, ja katso, se ei kantanut enää surua, sillä musta suruharso oli muuttunut säkenöivän valkoiseksi; rauhan enkeli oli hengittänyt siihen, kuoleman enkeli oli leyhyttänyt siivellään.
* * * * *
Sittenkuin edesmenneen toverit vainajan kodin ulkopuolella muutamilla kauniilla lauluilla olivat ilmaisseet ajatuksensa vainajan tulevaisuudesta, kokoontuivat muutamat nuoren, kuolleen lääkärin lähimmät ystävät amanuenssin luo tämän huoneeseen, joka sijaitsi patologisen ruumiinleikkaussalin vieressä.
Erinomaista Tricoche'eta juoden ja poltellen väkeviä Havannan sikaareja keskusteltiin kuluneesta iltapäivästä.
"Ajatelkaapas, että hän olisi voinut olla valekuollut ja olisi kuullut mitä sanottiin", muistutti nuori medikofiilari tunteellisesti.
"Mahdotonta; me olemme liittäneet kunnon pojan aivot kokoelmiimme; tahdotteko nähdä ne?"
"Emme, Jumalan tähden", vastattiin yhdestä suusta.
"Verratonta ainetta; ne painoivat 1,600 grammaa. — Tiedättehän, että Cuvierin painoivat 1,700 — harmaata substanssia oli kieltämättömästi enimmin — eivät ne olleet mitään kananaivoja, kuten teillä on kunnia tietää."
"Sanoitko, että Meningitis teki lopun tästä kauniista tarinasta?"