— Oh, rakas lapsi, nehän ovat heidän kilpiänsä, vastasi vanhempi rouva, joka oli elänyt vanhan valtiomuodon aikana.
— Oh, jestas, onkos ne kilpiä?
— Ne ovat vaakunakilpiä, aseita ymmärrätkös?
— Aseita? Ovatko ne niillä tapelleet?
— Eivät — eivät suinkaan, nämä ovat sellaisia asekilpiä, joitten taakse ne piilottautuvat tapellessaan.
— Ja tässä niiden nyt pitää riippua?
— Niin, jossainhan niiden pitää riippua, mutta ne ovat perua muinaisilta ajoilta, niin ettei siitä niin hevillä selvää ota.
Nuori herra musta samettilakki päässä ja värilaatikko kädessä astui saliin ja seisahtui keskelle isoa käytävää. Hän katsoi ylenkatseellisesti seiniä, työnsi päänsä taaksepäin lapaluittensa väliin, tirkisteli kattomaalausta ja nykäytti ristiluitaan niinkuin vain taideoppilas voi kohauttaa olkapäitään huomatessaan jotain ala-arvoista.
Sitten astui hän suoraan pesumuijien luo ja kysyi, missä numero 806 oli, aatelisen suvun numero 806.
Siitä saattoi rouva Lundin antaa tietoa, sitä paremmin, koska hän jo aamulla oli asettanut isot kattokruunutikapuut numero 806 eteen. Asia oli se, että muuan levyseppä oli astunut puhki katon korjatessaan hyveitä viime valtiopäivien avajaisia varten, siitä syystä oli satanut ullakolle, vesi oli valunut läpi kattohirsien, imeytynyt läpi katon kipsin sekä pahasti turmellut vaakunakilven, jolla juuri sattui olemaan mainittu numero. Riippui kai sattumasta, että juuri sillä oli se numero mutta rouvat arvelivat, että jokin voima hallitsi sattumaakin. Katossa oli ruma pilkku, se näytti lammelta, mutta lammesta ryömi ruskeanpunainen käärme alas seinää pitkin, se olisi voinut hyökätä numerojen 805, 807 kimppuun tai minkä muun numeron kimppuun viidenkymmenen numeron joukossa, mutta se mateli niiden ohitse ikäänkuin valkoinen enkeli olisi niihin merkkinsä painanut, ja se osui maaliinsa niinkuin taitavasti ammuttu nuoli.