Ei siinä vaakunassa mitään eriskummallista ollut. Sydänkilpi oli jaettu kolmeen hopea-alaan, joissa oli kolme kultaista koiranpäätä; ei sitä koristanut kypärä eikä kruunu vaan sen yläpäässä oli kolme riikinkukonsulkaa, riikinkukkojen silmät oli tehty erinomaisen luonnonmukaisesti, niin että ne silmäilivät ympärilleen hurjilla kieroilla katseillaan. Mutta nyt oli käärme madellut höyhentöyhtöön, oli tahrinut likaisella limallaan silmät niin, että näytti siltä ikäänkuin niissä olisi ollut harmaa kaihi, käärme oli lipunut alas lehtikiemuroihin ja se oli vuodattanut viheriäistä mujuaan, minkä se oli koonnut kuparikatolla olevista hyveistä, kolmelle hopea-alalle, mutta koiranpäihin ei se pystynyt, sillä ne olivat kullasta.
Nuori herra oli kiivennyt tikapuita ylös värilaatikkoineen ja siellä hän nyt istui ja etsi syytä siirtääksensä korjaustyöt toiseen kertaan, sillä työ ei häntä juuri huvittanut. Hän otti liivintaskustaan juuripiipun ja oli juuri iskemäisillään tulta muistaessaan olevansa paremmassa paikassa, sentähden hän kohteliaisuuden vuoksi lennähytti rouville kysymyksen:
— Saako täällä tupakoida?
— Oh, herran pitäisi hävetä, vastasi vanhempi nainen.
— Saakos pureksia sitte?
Rouva ei katsonut sopivaksi vastata siihen, mutta selitti varmasti ettei hän saanut sylkeä lattialle.
Muitta mutkitta väänsi nuori herra palan tupakkia suuhunsa ja alkoi viheltää Norrköpingin tarkk'ampujamarssia.
Tätä ei voinut kärsiä muuan vanha seinälude, joka oli sata vuotta istunut penkissä sanomalehtikertojain lehterillä. Tosin se oli eläissään kuullut paljon, kuullut paljon järkevää puhetta, paljon palturia ja hyvin paljon rähinää, mutta koskaan ei kukaan ollut viheltänyt tässä paikassa. Se oli viettänyt lapsuutensa ajan veräjänpielessä, sitte se oli laskeutunut kuninkaalliseen seitsenlasivaunuun, joka oli ajautunut kiinni veräjänpieleen ja viimein se oli kulkenut maamarsalkan seurassa, kun tämä toi kuninkaallisia valtamerkkejä ritarihuoneelle. Koska se ei voinut luopua perityistä kansanomaisista mielipiteistään, lyöttäytyi se lehterille, jossa se saattoi tuntea märkien vaatteiden ja kenkien hajun. Nyt se kuitenkin oli nukkunut viisi vuotta, se ja 99 vuotinen tyttärensä, ja nyt heräsivät he tähän outoon ennen tuntemattomaan meluun. Unenpöpperöisenä tönäytti se tytärtä kylkeen ja käski sen nousta katsomaan, mikä oli syynä meluun.
Tytär palasi matkaltaan kaidepuilta selittäen, että muuan maalarinsälli (ajatelkaas mitä olisi tapahtunut, jos nuori mies sen olisi kuullut) tuhri läkkilevyjä. Viimeisen sanan lausui se ylenkatseellisesti, sillä seinäluteet eivät pidä mitään muuta arvossa kuin puuta. "Puuta, puuta pitää olla!" Joka tapauksessa oli vanhus käynyt uteliaaksi ja hän päätti tyttärensä seurassa itse lähteä ottamaan selkoa asiasta. He heittivät lyhyet hyvästit sanomalehtikertojain penkille, he vaelsivat ulos lehterin lattialle läpi pienien tupakanlehtikasojen ja pääsivät lopulta seinälle. Sitten alkoivat he vaeltaa yli laattojen eikä vanhus silloin voinut olla huomaamatta, että kylmällä raudalla kulkeminen panee jalat palelemaan. Sitä vastoin nuori lude ihastuksella ihmetteli kaikkia koreita ja ihmeellisiä näkemiänsä asioita. He vaelsivat kuin tammimetsien läpi, he keksivät peikkoja ja aarniokotkia, käärmeitä ja lohikäärmeitä, he vaelsivat yli tornien, linnoitusten ja kaupunkien, lomitse kruunujen ja valtikkojen, tähtien ja aurinkojen. Lopulta he pääsivät katonrajaan. — "Pidä lujasti kiinni, sanoi vanhus, sillä nyt käy matka kohti syvyyksiä. Me lähdemme tuonne tuon ison katon keskellä olevan taulun luokse, sieltä saamme liinakangasta ja öljyväriä."
Se oli vaarallinen matka. Toisinaan oli siellä joku halkeama kipsissä, toisinaan oli hämähäkki kutonut eteen seittinsä, toisinaan sortui jalkojen alla petollinen tomusta muodostunut silta. Heidän elämänsä oli vaarassa ja he olivat monta kertaa pyörtyä ja syöksyä alas syvyyteen. Vihdoin tunsivat he öljyvärin hajua, he olivat perillä. "Seuraa", sanoi vanhus. Ja nyt vaelsi vanha lude eteenpäin läpi pilvien ja hyveiden kunnes se saapui Svean manttelin luo. Siihen oli taiteilija uhrannut puoli naulaa karmiinipunaa erinomaisesti tehtyyn poimuun. Sen suojaan he nyt laskeutuivat lepäämään. Vanhus hieroi silmiään ja tähysteli alaspäin. — "Tarkastappas, mikä numero tuolla levyllä on!" sanoi se. "Kahdeksansataakuusi", sanoi tytär heti. Vanhus muuttui ajattelevan näköiseksi ja nojasi otsansa kuudetta takakoipeaan vastaan. — "Kolme koiranpäätä; kolme riikinkukon sulkaa! Oi, Solon, Solon!"