Nuori lude vuorostaan oli ihmeestä haljeta; eikä se herennyt pyytämästä selitystä ennenkuin äiti lupasi kertoa sille numero 806:en historian, mitä tässä seuraa sellaisena kuin sen kiireessä muistiin kirjotti muuan sanomalehtimieslehterillä istuva rotta.
Seinäluteen kertomus numero 806:sta.
Hänen Majesteettinsa kuningas Maunu Latolukko oli kerran yötä Tivedenissä Norjan sodan aikana. Hän vääntelihe levottomana vuoteellaan, sillä häntä vaivasi munuaistauti, minkä taudin hän oli saanut liiallisesta alicanten nauttimisesta. Aamu oli vielä pimeä eikä hän tahtonut ottaa valkeata. Hän tunnusteli vesikelloaan. Neljä! — Vielä kaksi tuntia päivän koittoon. Hän nousi, toimitti rukouksensa, joi lasin olutta ja alkoi miettiä. Niin lepäsi hän aamun sarastukseen saakka ja heittelihe levottomana vuoteellaan. Aamun tullessa huomasi lääkäri huoneeseen astuessaan, että kuninkaan tila oli arveluttava, niin että hänen täytyi määrätä jotakin virkistävää, esimerkiksi mestausta tai metsästystä. Koska talonpoikia ei ollut paikalla ja kuninkaan oma väki oli tarpeen, päätettiin lähteä metsästysretkelle. Onnellinen sattuma oli vaikuttanut, että jonkun matkaa Tivedenin pohjoispuolella oli päästy hirvijoukon jäljille, mutta toinen asia sitävastoin uhkasi tehdä tyhjäksi koko retken: ei ollut koiria. Siinä onnettomuus. Kuningas, joka hetkeksi oli toipunut alakuloisuudestaan, raivostui ja meni kerta toisensa jälkeen tainnuksiin ja koko leiri kävi levottomaksi. Luvattiin suuria palkintoja sille, joka hankkisi koiran.
Koira! kaikui kautta metsän, mutta turhaan.
Leirissä vallitsi painostava hiljaisuus. Pelättiin pahinta eikä kukaan uskaltanut liikkua. Vihdoin keskipäivän aikaan, juuri kun lääkäri oli ravistanut päätään, kuului haukuntaa tiheimmästä metsästä. Ensin syvä haukunta niinkuin kahlekoira haukkuu, joka haukkuu haukkumisen vuoksi, sitten kuului vilkas ajokoiran haukunta, joka kaikui kuin metsästystorvi ja merkitsee sitä, että koira on löytänyt jäljet, senjälkeen lakkaamaton vinkuminen ikäänkuin se kuonoineen jo juoksisi ihan jäniksen kintereillä.
Kaikuva hurraa vyöryi läpi telttakujan ja joka hetki odotettiin läähättävän metsästyskoiran esiin juoksevan metsänrinnasta. Mutta minkä näkivätkään! Kenraalikenttäväen päällikön harjaaja tuli luikkien esiin kuusenrunkojen takaa vinkuen ja loirien. Ensin naurettiin, mutta siteen kävi mieliala vakavaksi. Kuningas, joka oli syöksynyt vuoteeltaan, tuli teltastaan ja näki koko tapahtuman, mutta Maunu harjaaja ei kuluttanut aikaansa turhiin, vaan aukaisi heti suunsa ja puhui lakki kourassa:
— Teidän Majesteettinne ja arvoisat herrat. Hyvin tietäen taudin laadun, mikä vaivaa Teidän Majesteettinne korkeita munuaisia ja tuntien lääkityksen, jota on ehdotettu, ja sen puutteen seuraukset, olen minä ottanut itselleni vapauden tarjota halvan palvelukseni.
— Mitä sinä osaat? kysyi kuningas suuttuneena.
— Haukkua, Teidän Armonne!
— Hyvä! Voitko ajaa hirviä?