Seuraavina vuosisatoina ei tämä suku erityisesti kunnostautunut, mutta se eli hiljaista elämää. Suvun jäsenet saattoivat kohota korkeintaan lippumieheksi, saaden erotessaan luutnantin arvon. Unohdettiin omituinen aatelisarvon saaminen ja perhe eleli kuten köyhät aateliset elelevät. Mutta jokin asia kalvoi alituisesti mieltä. Tässä oli kunniaa, mutta rahoja puuttui aina; eikä kukaan suvun jäsen uskaltanut halveksitulle kauppiasalalle, kilven täytyi loistaa puhtaana ja perheen täytyi elättää itseään valtion palveluksessa. Suku ei voinut rappeutua, sillä se ei koskaan ollut maineen kukkuloilla, mutta se ei myöskään voinut kohota — rahan puutteesta. Kantaisän erinomainen kyky, mikä oli hankkinut hänelle aatelisarvon, hyppäsi yli kuuden sukupolven kunnes se sukeltautui esille tunnetun Daniel Hundin hahmossa, miehen, jonka Juhana kolmas usutti Erik XIV:n kimppuun, ja josta Daniel kirjoitti kronikkansa ja josta tuli isänmaan ensimäinen kronikan kirjoittaja.
Koska Juhana oli kiitollinen luonteeltaan, sai Danielkin palkkionsa. Palkkion mukana tuli vihdoin kulta, ja pian nousi Norrmalmintorin varrelle Hundien palatsi. Nyt elettiin hauskaa elämää, niin hauskaa, että kun Daniel kuoli, täytyi perillisten luopua koko omaisuudesta. Vanhat akat sanoivat: mikä vääryydellä on koottu, se helposti katoo, mutta aviisit sanoivat, että Hund oli profeetta (koska hän oli käynyt kuninkaan kimppuun) ja he kokosivat rahoja perheelle.
Tässä on syntynyt aukko sukutarinaan, mutta minä tiedän sen, suku vietti riutuvaa elämää aina Kaarle XI:sta saakka. Silloin puhkesi suku kukkaansa. Eräs pojista oli varustettu vähemmällä järjellä, mutta sitä suuremmalla turhamaisuudella, vähemmillä tunteilla, mutta sitä suuremmalla sydämettömyydellä kuin muut lapset. Hän joutui konttoripalvelukseen. Ei tiedetä ihan varmaan, mutta kerrotaan, että hän vähemmän luvallisilla keinoilla olisi hankkinut perheelle (s.t.s. itselleen) elatuksen, jonka jälkeen hänen äkkiä täytyi matkustaa Uuteen Ruotsiin.
Amerikan Uusi Ruotsi ei ollut kuten nykyään kunnioitusta herättävä mallivaltio, jossa eli vain kunniallisia ja kaikissa suhteissa erinomaisia kansalaisia, joita Euroopa katseli kateudella ja ihailulla. Uusi Ruotsi oli, kuten koko Amerika, siihen aikaan Europan rikkalaari, jonne kaikenlaista roskakansaa kokoontui. Koska ystävämme kuitenkin oli tuhlannut rahansa eräässä satamassa, täytyi hänen tehdä pieniä töitä laivassa päästäkseen mukaan. Tämän johdosta hän perille päästyään painatti itselleen käyntikortteja, joissa hän nimitti itseään Kun. Majesteetin laivaston luutnantiksi. Arvonimi Kun. Majesteetti teki amerikkalaisiin valtavan vaikutuksen, ja hän olisi virkamiehenä voinut kohota korkealle, jos hän vain olisi voinut pitää suunsa kiinni, mutta sitä juuri ei hän voinut tehdä. Oleskeltuaan jonkun vuoden kalliissa maassa, valtasi hänet harras kotikaipuu, tämä seikka sekä muutamat poliisimiehet aikaansaivat sen, että hän pian oli puolimatruusina kotiin palaavalla prikillä.
Palattuaan Tukholmaan tunsi hän itsensä hiukan vieraaksi. Monet hänen ikäisistään tovereista olivat työllään, kieltäymyksillään ja rehellisyydellään hankkineet itselleen aseman, olivat kuuluisia miehiäkin. Tämä herätti hänessä katkeraa tyytymättömyyttä, ei oleviin oloihin, sillä nehän aina saattoivat hankkia hänelle hyvän toimeentulon, vaan tyytymättömyyttä erityisiä henkilöitä kohtaan, joilla oli paremmat olot kuin hänellä. Tämän tyytymättömyyden ja päivällisen puutteen ohessa, heräsi hänessä ennen aavistamaton harrastus kirjallisuuteen, mieluummin sellaiseen, jossa on lyhyitä riviä ja joita maksetaan jalkamitalla. Ystävämme oli pian kynsin hampain kiinni Kaarle XI:sta aikuisen, erinomaisesti kukoistavan sanomalehtikirjallisuuden työssä. Kun hän pian oli tyhjentänyt aineensa, se tahtoo sanoa: vanhat ystävänsä, kävivät hänen kirjoituksensa harvinaisemmiksi ja päivälliset yhä epäsäännöllisemmiksi: julma köyhyys pusersi hänet lujiin kouriinsa ja pian oli hän lukkojen takana velkavankilassa. Mutta hätä on kekseliäs ja (koska hän nyt on rutiköyhä, täytyy meidän lakata sanomasta häntä ystäväksemme) meidän miehemme tunsi kutsumusta tekemään seitsemännentoista vuosisadan suurimman keksinnön: Matkakirjeet. Raastuvan vankilasta pääsivät pian ilmoille mitä ihanimmat kertomukset Tunisista ja Konstantinopolista ja sotanäyttämöltä saivat tunteelliset sanomalehtilukijat mitä tärisyttävimpiä kuvauksia "ruotsalaiselta aatelismieheltä", jonka mieskohtainen rohkeus loisti joka riviltä ja jossa kenraalien (ainakin muutamien) työt ja toimet alistettiin ankaran tarkastuksen alaisiksi, mutta eritoten huomattiin kirjoituksissa erityinen harrastus meriasioihin, ja tarkastaessaan ehdotuksia laivaston uudistukseksi osotti hän ihmeteltävää yksityisasioihin perehtymistä, hän kykeni tekemään selkoa kaapelien kettinkireijistä ja runpulteista, osasi nimittää jokaisen nuoranpätkän oikealla nimellään ja hän tiesi kuinka monta kannua tervaa tarvittiin voideltaessa ison tangon partuunaa, nämä asialliset tiedot olivat arvaamattomaksi hyödyksi meripuolustukselle. Pian oli miehemme keksintönsä ansiosta vapaalla jalalla; vapauden mukana tuli rohkeus ja rohkeuden mukana röyhkeys.
Useita uutuuksia oli kuitenkin ilmaantunut pääkaupungin yhteiskuntaelämään; oli perustettu tehdas ja osakeyhtiö, jossa kuninkaallisilla oli osakkeita. Kaksi sellaista isänmaallista yritystä ei voinut tulla toimeen ilman, että yleisö, joka oli yrityksen kustantaja, saisi säännöllisesti tietoja molempien laitoksien asemasta, hallituksen toivomuksista ja päätöksistä, tulevaisuuden suunnitelmista ja sen sellaisista. Sellaisten hyvien päämaalien saavuttamiseksi arveltiin sanomalehti sopivimmaksi keinoksi. Toimittajaksi esitettiin henkilöä, joka puolueettoman kantansa kautta kaikkiin liikeoloihin nähden ymmärtäisi, että ranskalainen kartuaanitehdas oli ainoa oikeutettu ja että italialainen lasiyhtiö oli ainoa tarpeenvaatima Ruotsissa; sitäpaitsi täytyi sanomalehden päätoimittajalla Ruotsissa olla luja otsa torjuessaan kaikkia epäoikeutettuja kadehtijoiden (kilpailijoiden) hyökkäyksiä, mutta samalla täytyi hänen tuntea kaikki asiat, mitkä herättäisivät mielenkiintoa yleisön keskuudessa, kuten runokirjat, näytelmäkappaleet, öljyväritaulut y.m. niin, ettei lehti näyttäisi kauppakiertokirjeeltä.
Miestä ei tarvinnut etsiä lyhdyllä. Meidän ystävämme, sillä niin rohkenemme taas häntä nimittää sen jälkeen kun hän on lakannut olemasta köyhä ja aikoo päästä valtaan, meidän ystävämme keksittiin heti ja vielä tunnuksetta jäänyt perillisyysteoria oli saanut uuden todistuksen todenperäisyydestään: Agathon Hund, aatelisen sukuhaaran Hund af Hutlösan jäsen oli nyt loistavilla teoillaan kohottanut isiltä perityn kunnian ja oli antava uutta loistoa turmeltuneelle nimelle. Parempaa valintaa eivät isänmaalliset osakkeenomistajat olisikaan voineet tehdä. Koskaan ei heidän tarvinnut toimittajan puolelta pelätä itsepäisiä mielipiteitä asioista, sillä kaikki hänen valtiolliset, yhteiskunnalliset, kirkolliset ja taloudelliset mielipiteensä mahtuivat yhteen ainoaan ydinkohtaan, mikä antoi koko hänen julkiselle luonteelleen omituisen leimansa minkä hän muodosti lauseeksi näin: "ihmisen täytyy juoda viiniä päivälliseksi."
Ohjesääntö, minkä yhtiö oli antanut meidän ystävällemme, oli yhtä lyhyt eikä vähemmin henkevä, se mahtui kahteen sanaan: "lyö maahan!" ja "tout beau!" Toimittajan neron ratkaistavaksi jätettiin ketä kulloinkin piti lyödä, milloin oli kysymyksessä toinen tai toinen eikä saanut sekoittaa niitä toisiinsa.
Sanomalehti sai ristiäisissä omituisen nimen Farao, mikä muistuttaisi lehden ankarasti yksinvaltaisista tarkoitusperistä ja sen kunnioituksesta kaikkea vuosisataistaattua vastaan ja vanhaa kohtaan. Mutta yksinkertaisempi osa yleisöä, joka ei ymmärtänyt egyptiläisten Faraoonien oivallista olemassa oloa, arveli pian saatuaan uusia näkökantoja asiassa, että nimi Farao johtui eräästä tunnetusta uhkapelistä, jossa enimmäkseen tehtiin vääryyttä pelissä.
Kaikkivaltias kohtalo oli tehnyt julmaa ivaa toimittaessaan toimituspaikan entiseen Norrmalmintorin varrella sijaitsevaan Hundien palatsiin, joka jo aikoja sitten oli myyty huutokaupassa ja nyt oli muodostettu kaikenlaisiksi puodeiksi. Täällä pohjakerroksessa, joissa muinoin loistavan suvun juhlakemuja vietettiin, istui nyt ystävä Agathon mahtavana herrana, ja määräsi ihmisten kohtaloita, ja joskus katsahtaessaan ensi kerrokseen, missä ritarisali oli vuokrattu kalustotavarahuoneeksi, tunsi hän pistoksen rinnassaan, mutta kun ihmiset näkivät Hundien santakivisen vaakunan, joka oli saanut jäädä portinkamanaan, silloin erehtyivät he kuten pesurouvakin luullessaan sitä Faraon kyltiksi.