Amerikan matka oli kuitenkin jättänyt Agathonin mieleen niin syviä, tasavaltaisia vaikutelmia, että niillä aloilla, missä hän oli vapaa, nimittäin näytelmän, runojen ja taulujen, viehättyi hän laiminlyömään itsevaltiaallisia käsitteitä ja hyväksymään muutamia uusia, mutta jottei hän vahingoittaisi asiaa, otti hän muutamia otteita vanhasta länsimaisesta n.k. tasavallasta, nimittäin ylimyksellisestä Venedigistä, jonka asetuksien joukossa hän oli sattunut ihailemaan verratonta ja tuttua laitosta, jota sanottiin Jalopeuran kidaksi. Käännettynä 16-vuosisadan ruotsinkielelle tuli tästä salainen julkinen ilmoitus, että yleisö saattaa vallan halvasta viidestä hopeataalerista saada painetuksi toteen näyttämättömiä syytöksiä vihamiehiään vastaan. Yrityksellä oli loistava taloudellinen menestys ja Agathonista tuli lähinnä kuningasta enin pelätty suurmies koko pääkaupungissa.
Auta armias sitä, joka ei tervehtinyt häntä! Voi sitä, ken uskalsi valittaa kepiniskujen lentäessä. Hän kirjotti ylistyslauluja yksinvaltiudelle, vuoden 1686 kirkkolain kirkkokurille, hän toimeenpani kerettiläisvainoja ja painatti saarnoja, hän ylisti reduktionia, joka teki muut aatelismiehet yhtä köyhiksi kuin hän itse oli; hän vihasi talonpoikia, koska niillä oli kiinteitä asuntoja ja koska he saattoivat, se tahtoo sanoa heidän täytyi, maksaa veroja, oli hän kerran ehdottanut, että talonpojat olisivat hävitettävät ja talojen eloja oli puitava jalkamyllyillä ja vesirattailla, sillä talot olivat veroja varten eivätkä talonpoikia varten, juuri hän todisti, etteivät he omistaneet maitaan, koska ei heillä ollut oikeutta kantaa veroja ja hän puolusti ankarasti aatelisten etuoikeuksia.
Isoilla herroilla ei koskaan ennen ollut sellaista mahtavaa taistelijaa ja vaikka he häpesivät tuttavuutta, nyökäyttivät he hänelle ystävällisesti, kun hän hattu kädessä seisoi katukiviojassa ja heidän vyörivat vaununsa pirskottivat lokaa hänen silmilleen, mutta se ei entänyt heitä sylkemästä toisesta vaununakkunasta maahan kuten on tapa tehdä kissan juostessa kadun yli.
Kun hän iltasin tuli Bollhusin kellariin, nousivat näyttelijäraukat heti istuimiltaan ja tarjosivat hänelle paikan, sillä heidän onnensa oli hänen käsissään. Kuudennellatoista vuosisadalla näet pelättiin suuresti sitä, mitä sanomalehdissä kirjoitettiin niin, että näyttelijä, joka sai huonon arvostelun, eroitettiin heti virasta ja moni tällä tavoin oman ja perheensä leivän menettänyt perheenisä kävi itkien pienokaistensa tähden pyytämässä armoa toimittajalta, ja tämä armo oli siinä, että hän ensi kerralla pääsi haukkumisista.
Mutta kun hän hyvin kestitettynä ja kylläisenä nousi köyhien miesten pöydästä ja he näkivät hänen miekkansa katoavan ovesta, silloin satoi tulisateen tavoin kirouksia ja moni veti tikarinsa puoleksi tupesta ja painoi sen taas sinne siivosti, ja jollei kaksintaistelu olisi ollut kielletty, ei meidän ystävämme kauvemmin olisi harjoittanut sievää tointaan.
Mutta nyt hän paisui hyvinvoinnista ja hänen ohuet poskensa loistivat tyytyväisyydestä; tosin toiset sanoivat, että hän oli myynyt sielunsa, mutta toiset arvelivat, että se oli ostettu.
* * * * *
Tässä vaikeni lude hetkeksi ja vaipui mietteisiin. Taiteilija, joka sillä ajalla nosti henkseleitään ja teki heraldisia tutkimuksia, valmistautui nyt tekemään korjaustöitään. Hän katseli kultaisia aloja, sylki (aatelkaas — sylki) ruostepilkulle, otti nenäliinansa ja alkoi hieroa. Turhaan!
— Tuokaa tänne pesuriepu! huusi hän eräälle rouvalle. Ja suopaa!
Muutamien vastaväitteiden jälkeen sai hän pyytämänsä tavarat. Mutta kaikki hänen yrityksensä olivat turhat.