Hänen sisarensa aikoi matkustaa kasvatuslaitokseen Lausanneen ja koska ei hän voinut ottaa mukaansa pientä, kaunista vinttikoiraa, jätti hän sen veljensä huostaan.
Mikään matkustava kuninkaallinen henkilö ei koskaan herättänyt Upsalassa sellaista huomiota kuin tämä pieni koiraraukka. Seistiin jonossa katukäytävillä ja nauraa räkätettiin, isot koirat ärsytettiin pienen raukan kimppuun, saattoipa tapahtua, että hän itsekin sivumennen sai iskun kepistä. Kun oli kahdenkymmenen asteen pakkanen, alkoi koira vilusta väristä, silloin sai se villapeitteen. Tämä tarpeeton uutuus oli kuulumaton, ja närkästys oli yleinen: kuului yksi ainoa huuto: "katsokaas koiraa, jolla on hevosloimi", luultiin nimittäin, että ainoastaan hevosilla on loimi.
Koira täytyi lähettää taas kotiin saatuaan ensin eräässä ravintolassa konjakkiin kastettuja sokerinpalasia, joista se sairastui.
Hän oli eräältä rakkaalta sukulaiselta uskaltanut saada lahjaksi hyvin kauniin, palmulehden suonesta valmistetun kepin; koska hän oli kiintynyt tähän seuraan, oli hän teettänyt nuppiin hopeaisen levyn. Tämä tarpeeton ylellisyys oli maksanut hänelle riksin, tai neljä totia kuten hänen osakuntalaisensa laskivat; mutta koska kultaseppä turhamielisyydestä tai varomattomuudesta oli leimannut levyn, aikaansai tämä viaton kapine monta kärsimystä. Eräs Y:n osakuntalainen sattui eräänä iltana etsiessään merenruokokeppiään pääsemään salaisuuden perille, se levisi kulovalkeana.
"Oletteko nähneet keppiä?"
Kahdeksaan päivään ei puhuttu muusta kuin kepistä. Sitä potkittiin ja piinattiin ja se heitettiin ravintolan eteiseen, levy sai kuhmuja, vernissa hankautui, mutta keppi kesti, sillä se oli hyvä keppi, ja se oli sen onnettomuus.
Eräänä päivänä se katosi, omistaja etsi sitä turhaan kalossilaatikon takaa, jonne hän sen tavallisesti asetti: se oli kadonnut. Omistaja pani ilmotuksen kulmaan ja lupasi suhteellisesti ison palkkion löytäjälle. Nyt seisoi ihmisjoukkoja kulmassa; naurettiin ja luikattiin ja kirjoitettiin muistutuksia ilmoitukseen.
Eräänä aamuna oli kepin omistaja kävelyllä pitkin jokivartta. Hän huomasi, että niittymaa tien varrella oli pengottu: turpeita oli tallattu kuten karjan laitumella kulkiessa, mutta siinä ei kulkenut karjaa, sillä kosteassa maassa näkyi korkoraudan selvät jäljet.
Ruohikossa kimmelsi jotain; siinä oli onneton hopealevy ja sen vieressä oli keppi revittynä, tallattuna, jousen kaareksi taivutettuna, mutta ei taitettuna; ja sentähden oli maa niin pengottu. Mikään varas ei ollut vienyt keppiä, sitä todisti se, että hyvin haluttu hopea oli saanut jäädä paikoilleen. Kuka sen sitte oli tehnyt?
Neljä pitkää vuotta vietti tämä nuori mies, jolle luonto ja kohtalo niin runsaasti olivat tuhlanneet lahjojansa, henkipattona vaivaloista elämäänsä pienessä kaupungissa. Hän ei ollut koskaan ylioppilas, vaikka hän kuului ylioppilaskuntaan: hän ei koskaan uskaltanut mennä lauluharjoituksiin, ei koskaan osakunnan kokouksiin, ei koskaan virkaanvihkiäisiin eikä vieraisiin, ei koskaan tanssiaisiin eikä huvitilaisuuksiin, sillä häntä häväistiin aina; osakuntalaisten keskuudessa oli hän tyhmä, ylpeä, pintapuolinen, irstaileva — sanalla sanoen Keikari! Ja todellisuudessa ei hänellä ollut yhtäkään ominaisuutta kaikista näistä.