Neljän ikävän vuoden kuluttua suoritti hän loistavan juriskandidaattitutkinnon.
Tiedättekö, mitä silloin sanottiin?
— Sanottiin: ä-äh!
Otteluiden välillä.
Hän oli kyttyräselkäinen, miesraukka, mutta hän oli iloinen ja tyytyväinen, sillä hän oli lauhkea luonteeltaan ja hän oli kärsien päässyt siihen asteeseen, josta hymy alkaa. Mutta hän oli myöskin ylpeä, Sillä hän oli suorittanut medikofiilitutkinnon.
Hänellä oli pieni, näppärä käsi, ja tarkka silmä niin, että ei kukaan varoittanut häntä jatkamasta. Hän oli hyvin köyhä, mutta hänellä ei ollut velkoja, mutta nyt täytyi hänen niitä tehdä, sillä hänen 200 riksin suuruinen stipendinsä riitti vain kirjoihin. Tämä oli sitä kunnollista köyhyyttä, joka elää kieltäymyksillä.
Hänen ylioppilasaikansa — hän oli nyt kandidaatti — ei ollut lainkaan hauska. Sata riksiä oli riittänyt lukukaudeksi, maitoa ja leipää aamuisin, samaa iltaisin, päivällisensä söi hän yhdessä erään toverin kanssa kuudesta riksistä kuukaudessa. Ullakkohuone viidestätoista riksistä sekä sylillinen puita, jonka hän itse osti torilta seitsemällä.
Mutta toisinaan oli toimeentulo ollut hyvin vaikea, kun lisämenot kuten vaatteisiin, olivat tehneet loven kukkaroon, ja hän oli tarvinnut kuusi lukukautta suorittaakseen medikofiilin.
Viimeinen lukukausi oli ollut hyvin tukala ja juuri tenttien aikana. Hän muutti syksyllä vanhaan puuröttelöön. Rautasillan luona, ullakolle tietysti; huone oli sisäänpainunut kuin laatikko päätypuolelta ja katto oli räystäineen saanut ruumisarkunkannen muodon. Kauvas huoneeseen ulettui talon yhteinen savupiippu, huoneessa oli telttasänky matrassineen, peite ja tyyny, mutta ei lakanoita; kyökkipöytä ikkunan luona, punaiseksi maalattu piironki ja pari tuolia, siinä koko kalusto. Hän luki puolipulloon pistetyn talikynttilän valossa.
Tuli syyskuu ja sen mukana kylmät ilmat; hänellä ei ollut ollenkaan puita eikä voinut sellaisia hankkia. Silloin huomasi hän, että hänen savupiippunsa, jota hän ei voinut hyväksyä sen ruman muodon takia, levitti suloista lämpöä huoneeseen. Hän asettui istumaan nojaten selkänsä siihen ja lueskeli. Tämä kesti kolme päivää, mutta neljäntenä päivänä oli savupiippu lohduttoman kylmä. Hän etsi syytä tähän ja huomasi, että se palveli vain leivintupaa, jota käytettiin vain joka neljästoista päivä. Tämä oli ankara isku. Hätä alkoi näyttää hampaitaan, hän teki samoin ja mursi suurella vaivalla komerossa olevan vaatenaulapuun; sitä seurasi laudoitus. Sillä välin juoksenteli hän hämärissä lainaamassa pesällisen puita joltakin köyhältä toverilta — hänellä ei ollut rikkaita tovereita.