Käytyään useat kerrat samassa paikassa, häpesi hän ja oli pakoitettu käyttämään keinoa, jota hän ennen oli pelännyt, hän piti sitä melkein rikoksena.
Oli alkanut sataa lunta, mutta lumi suli ja imeytyi läpi kattotiilien, läpi rimojen ja kattopaperin niin, että vettä tippui hänen sänkyynsä, joka toimi sohvana päivällä ja illaksi muutettiin sängyksi aivan yksinkertaisesti peitettä kohottamalla; ja nyt kun ilma oli käynyt kylmäksi, oli sänky hänen ainoa pelastuksensa päivälläkin; hän oli häädetty asunnostaan, uhattu olemassa-olonsa ensi ehdoissa. Silloin teki hän päätöksen mennä "Fernaniin".
Tämä oli katkera hetki, kysymyksessä oli hänen kellonsa, joka oli muisto; mutta kysymyksessä oli myöskin hänen tulevaisuutensa. Hän veti korvilleen takinkauluksensa, ettei häntä tunnettaisi ja suuntasi askeleensa läpi lumikinoksien pimeälle Kuninkaanojankadulle. Pamppailevalla sydämellä kulki hän kauan kadulla. Hän näki monta kelloa riippumassa ikkunassa — niin monta muistoa; hän teki mielestään jotain pahaa, mutta sitte mietti hän tutkintoaan ja meni sisään. Kirjava näky hämmensi häntä hiukan. Sillä oli vaatteita, messinkisiä soittokoneita, fortepianoja, jalkineita, kirjoja, tupakkipiippuja, sateenvarjoja, kaikenlaista, jota ilman ihminen voi tulla toimeen, paitsi ilman ruokaa ja lämpöä.
Hänet vastaanotti ystävällisesti kevytpukeinen rouva, ja hän ilmoitti änköttäen asiansa: hän tahtoi kysyä, voiko saada mitään tästä kellosta; hän oli joutunut tilapäiseen pulaan, mutta hän lunastaisi sen pian, se oli muisto.
"Vai muisto", sanoi rouva ylenkatseellisesti hymyillen.
Poikaraukka ei tietänyt, että tämä oli sellainen lainanpyynnön tavallinen sanamuodostus.
Hän sai kympin.
"Nimenne?"
Mikä hetki! Hän kielsi nimensä yhtäpitäväisyyden. Hän tahtoi hyökätä ulos, mutta ovessa kohtaa hän kolme meluavaa toveria, jotka näkyivät tuntevan tiensä, ne eivät varmaankaan olleet siellä samoista syistä kuin hän.
"Katsos pikku Antonia! Odotas, tänä iltana ollaan yhdessä ja pidetään lystiä. Kohta tässä on rahoja että ratisee!"