— Noo, oletko kuullut? Olet kai kuullut? kuiskaili musta veli.
— Mitä, mitä? vastasi Franciscus ja pujottautui kauemmas ikkunasta.
— Arkkipiispa…
— Odota vähän, sanoi Franciscus ja saneli taas. Amici sincerrimi…
Mitä hän on tehnyt?
— Ah, sehän on vallan kamalaa!
Hän pani kätensä torveksi suun eteen ja kuiskasi:
— Incesteri, violatio!
— Mitä, virkkoi Franciscus ja terotti korvansa. — Ei, onko siinä perää. Kerroppas lähemmin! — Odotahan, tulen heti.
Hän hävisi hetkeksi huoneeseen ja jätti siellä paavillisen anekirjeen eräälle noista kahdestatoista saneltavaksi. Palasi sitten takasin ikkunaan ja jatkoi keskusteluaan mustanveljen kanssa, jolla lienee ollut hyvin huvittavaa kerrottavanaan, koska Franciscus väliin nauroi niin ääneensä, että hän hytkähteli ikkunalaudalla; mustaveli oli niin innostunut kertomiseensa, ettei hän huomannut, miten pikeä tippui hänen valkoselle vaipankaulustallen.
Kopioimista jatkettiin sillävälin entisellä hitaisuudella kirjoitussalissa. Se oli suuri huone, yhdistetty yhdeksi kahdesta eri huoneesta; vielä näki muurikaaren seinässä, joka, samoin kuin kaksi pilaria, osotti missä väliseinä oli ollut. Eteläisen seinämän viereisen pöydän ympärillä istuivat, kuten on mainittu, nuo kaksitoista jäljentäjää, mutta peremmässä osastossa oli luostarin kirjasto. Pitkillä, kapeilla pöydillä oli siellä muutamia satoja kirjoja, vitjoilla kiinnitettyinä pöydän jalkoihin.