Siinä oli kokoelma dekretaaleja eli roomalaisen kirkon perustuslakeja, legendoja, messukirjoja, evankelioita ja psalttareita, toiset taiteellisemmin, toiset huonommin kirjailtuja ja koristeltuja maalattuine ja kullattuine alkukirjaimineen. Näiden aarteiden kohdalla oli erityinen pöytä ja sen edessä nojatuoli, jossa eräs harmaaveli istui ja nukkui. Hän oli kirjastonhoitaja. Levottomain aikain vaikutuksesta ja osaksi Saksassa heränneen Hussilais- ja talonpoikaissodissa ilmenneen myrskyn takia oli Harmajain veljesten päähallitus — toivoen saavuttavansa kansan suosion, jota se tulojen takia tarvitsi — julkisesti kuuluttanut, että luostarin kirjasto oli yleisön käytettävänä kahtena päivänä viikossa, tunnin kumpasenakin. Tätä hengellisten lahjain kaunista ja aulista tarjoilemista oli yleisö kumminkin pitänyt jommoisenakin korutekona, koska harvat saattoivat käyttää kirjastoa hyväkseen, kun se oli auki ainoastaan parhaalla työajalla, ja koska vielä harvemmat osasivat lukea, sekä vihdoin, koska oli kovin tarkoin valikoitu, mitä kirjoja pidettiin esillä yleisön käytettävänä.
Kirjastonhoitajan virka ei siis ollut rasittava, päinvastoin hyvin haluttu, sillä siinä hän sai hyvän tilaisuuden levätä häiritsemättä.
Eikä veli Martin ollutkaan rasitetun näköinen, nukkuessaan siinä istualtaan. Hänen kasvoistaan, jotka olivat valahtaneet rintaa vastaan, saattoi lukea mitä suurinta maallista tyytyväisyyttä. Terveellinen hiki helmeili kiiltävältä otsalta ja hänen leukansa lihavilla laitumilla retkeilivät kärpäset rauhassa. Väliin hän maiskautti kieltään ikäänkuin jos hän olisi nähnyt unta makeasta ruoasta, väliin kohotti hän kätensä huiskauttaakseen pois kärpäsen, joka kutkutti hänen suupieltään, mutta käsi ei koskaan kohonnut kuin puoliväliin, siitä se retkahti takasin alas polvelle. Kun sitten kärpäset jättivät hänen hetkeksi rauhaan, pannakseen pisteitään auki oleviin suuriin pergamenttikirjoihin, vaipui hän oikein syvään uneen; säännöllisesti ja hyvässä järjestyksessä hän hengitti, puhalsi voimakkaasti hengen ulos ja sai siten soimaan huultensa lomassa hyvin musikaalisen sävelasteikon.
Sillävälin oli mies, jolla ei ollut munkkiveljeskunnan pukua, tullut saliin ja pysähtynyt ovelle. Hän oli pitkä, voimakas, keski-ikäinen mies, tukka paksu kuin jalopeuralla ja kaunis täysiparta, joka valahti alas rinnalle. Hän näytti varakkaalta käsityöläiseltä, joka itse tekee työtään, sillä hänen kätensä olivat sangen karkeat, siellä täällä mustissa pilkuissa.
Varovasti katseli hän ympärilleen ja tarkasteli terävillä silmäyksillä nukkuvaa munkkia. Sitten hän rykäsi.
Nukkuja teki levottoman liikkeen, ikäänkuin hän olisi nähnyt jotakin ilkeää unta. Hänen hengityksensä hiljeni ja kotvasen kuluttua hän aukasi lihavat silmänsä.
— Mitä te tahdotte?
— Anteeksi, hurskas isä, halusin ainoastaan katsella erästä kirjaa.
Veli Martin, joka jo oli saanut hierastuksi unen silmistään ja käynyt kärtysälle tuulelle, huomasi nyt tuon tungeskelevan miehen tomuset ja kuluneet kengät. Ahaa! ajatteli hän, siinä on taas yksi.
— Mene ulos ja pyyhi jalkasi, huudahti hän. Mies meni oven ulkopuolelle, pyyhkäsi lakillaan kenkiään ja tuli takasin.