— Haluaisin nähdä häntä.
— Tuon hänet heti. Sinä olet niin murheellisen näköinen, rakas veli.
— Olen murheellinen kuollakseni, sillä pelkään, että taakkani käy liian raskaaksi.
— Ajattele Kristusta!
— Minä ajattelen, mutta sydämmeni tuntuu kutistuvan rinnassani, kun ajattelen lastani ja sinua!
— Poika kulta, jos asiasi on oikea, ei voi sinua mikään murjoa, ja minä tiedän, että se on oikea. Jos olen nurkunut ja nuhdellut sinua, on se tapahtunut syystä, että olen ollut peloissani sinun puolestasi. Jos pahimminkin kävisi, olethan toki kuollut hankkiaksesi vapautusta muiden sydämmille. Mutta Hannu, elä horju, sillä ihmiset ovat pahoja. Elä näytä että vapiset, sillä silloin he sanoisivat, että sinä kadut. Muista, että ehkä kohta saat tavata lapsesi äidin.
— Mutta mitä hän mulle sanoo, kun olen menettänyt poikanikin?
Vanha nainen nousi ja vastasi säihkyvin silmin:
— Hän on sanova sulle näin: sinä kävit katkeraan kuolemaan pelastaaksesi poikasi ja muiden pojat valheen kahleista ja siksi saat istua Karitsan valtaistuimen vieressä. Niin on hän sanova.
Sisar meni ulos ja palasi sieltä tuoden kahdeksanvuotiaan pojan, joka oli leikistä punottavana ja joka vastenmielisesti oli katkaissut leikkinsä tullakseen kotiin. Hän istui nurjamielisenä nurkkaan eikä tahtonut tervehtiä isäänsä ja kun isä pyyhki kiharat hänen otsaltaan ja tahtoi häntä hyväillä, nykäsi hän olkapäitään ja kääntyi poispäin. Sanomattoman tuskan katse näkyi silloin isän silmässä ja siitä sisar niin heltyi, että hän tahtoi torua poikaa. Mutta isä tyynnytti häntä ja virkkoi ainoastaan: