— Ihmisluonne! Semmoisia olemme kaikki olleet!
Hän meni pieneen myymäläänsä ja sytytti lamppunsa. Nyt sen piti tapahtua! Täällä ahtaassa kammiossa piti noiden pienten sotajoukkojen järjestyä ja sieltä ne olivat ohjattavat tuohon suureen taisteluun. Hän heitti takin päältään ja rupesi latomaan ilman käsikirjoitusta, sillä hän ajatteli lauseen samalla. Eilen oli hän käynyt laitoksen kimppuun, nyt piti käydä laitoksen hoitajain.
Hän teki keskeyttämättä työtä koko yön. Puolenyön aikana meni hän kamariin, jossa vanha sisar ja poika nukkuivat. Siinä makasi hänen poikansa niin punaposkisena, uneksi kai leikeistään, koska hymyili ja heilutti käsiään. Isä katseli häntä kauan. Julmia ajatuksia, katkeroita nuhteita nousi hänen mielessään. Hän muisti, kuinka hän kerran viivottimella oli lyönyt näitä hentoja pikku sormia, kun ne olivat tuhrineet hänen työpöytänsä ja turmelleet kokonaisen yön työn. Sitä hän nyt katui. Hän nojautui alaspäin ja suuteli tuota pientä kättä, joka näytti pitelevän kiini joistakin näkymättömistä suitsista ja ajavan pienten punaisten puuhevosten ilmavaa valjakkoa poikki sinervillä tekokukilla peitetyn niityn ja läpi metsien, joissa kasvoi omenia kantavia joulukuusia.
Sitten kääri hän peiton tarkemmin pienokaisen ympäri ja korjasi patjan pään alle; luki hiljaisen rukouksen ja meni työhönsä taas.
* * * * *
Samainen yön pimeys, joka peitti vaippaansa vanhan kivitalon Rautatorin varrella, vallitsi myöskin Harmajainveljesten luostarin ympärillä. Mälarilta tuleva kylmä lounaistuuli pieksi lumihiutaleita pitkäin rakennusten seiniä vastaan ja heilutti vanhaa, ravistunutta sarvi-ikkunaa pohjoisella sivustalla. Se loisti kuin yöllä hehkuva hukansilmä, tuo punankellervä ikkuna, sillä sisällä paloi tuli. Ja sen valossa istui tuossa pienessä, lämpösessä kamarissa kirjuri Niegels hypistellen punasta partaansa, nojautuneena Hannu kirjemaalarin pienen painolaatikon yli. Mutta hän ei ollut yksin, sillä hänen rinnallaan seisoi kirjastonhoitaja Martin ja kopioitsija Franciscus, molemmilla lasillinen punasta reininviiniä kädessään.
— En huomaa mitään keinoa, miten hänen kimppuunsa pääsisi, sanoi Niegels. Hän ei ole mikään pyhimys, mutta ei ole myöskään koskaan tehnyt halpamaista tekoa.
— Ei ole nyt siitä kysymys, väitti Martin. Hänellä on kansa puolellaan, sillä hän on oikeassa, siitä ei ole eri mieltä. Meidän on vain riistettävä häneltä tuo hänen arvonsa ja vaikutusvaltansa.
— Se on totta, sanoi Niegels. Vaan ovatko kaikki keinot luvallisia?
— Kaikki keinot ovat luvallisia.