— Sen hän kyllä näkee.
Sten herra kannusti raudikkoa, nojautui eteenpäin ja virkkoi mennessään:
— Ei ukkoseni, sitä hän ei näe.
Ja raudikko lähti nuolena ravaamaan pois hämmästyneen lainlukijan ja hänen aisapuunsa äärestä.
Mielessään tämä hauska juttu ja ajatellessaan pian pääsevänsä katetun pöydän ääreen, ajeli Sten herra hilpeänä ja iloisena edelleen ja puolentunnin kuluttua lasketti hän puomin yli kievarin pihalle, jossa hänet herrana vastaanotettiin. Hän heittäytyi istumaan pöydän ääreen tuvan ulkopuolelle, tilasi kanaa kastikkeen kanssa ja Travelaista olutta, jota isäntä lupasi hankkia, vaikka hänen olisi läpi koko kylän sitä haettava.
Kaunis oli kevätilta, Sten herra söi ja joi mitä parhaalla ruokahalulla, vaikkei hänestä nälän kanssa tykkänään lähtenytkään se säikähdys, jonka hän äsken oli tyhjän vatsan ahdistaessa niin ikävässä muodossa tuntenut. Hänen ajatuksensa eivät päässeet erilleen lainlukijan käytöksestä ja hän aavisti, että kunhan hänen kaunis samettitakkinsa ei enää ollut häntä suojelemassa, niin täytyi hänen, samoin kuin jokaisen aatelittoman miehen, alistua välttämättömyyden kovan lain alle. Hän käsitti, että hänen välttämättä täytyi yhtyä työtätekeväksi jäseneksi yhteiskuntaan ja liittyä johonkin sen monista ammattikunnista, jos hän aikoi elää; sillä maa kaikkine lahjoineen oli jo muiden haltuun joutunut ja sarottain jaettu, jopa siihen määrään, että luomisen herra sai kuolla nälkään hedelmäpuun alle, ellei hän tahtonut hirttäytyä siihen, jotavastoin taivaan linnuilla oli oikeus samasta puusta vapaasti hankkia ravintonsa. Hän ihmetteli, miten ihmiset antoivat oravain ja ruisrääkkäin vapaasti verottaa pähkinäpuita ja rukiintähkiä ja säilyttää kunniansa ja vapautensa, kun ihmiselle ainoastaan hätätilassa myönnettiin oikeus ottaa ravinnokseen kahmalollisen pähkinöitä. Tässä oli hänestä julma ristiriita: hän sai pelastaa henkensä, mutta ei säilyttää sitä; olihan kumminkin jokainen uusi ateria uusi hengenpelastus. Mutta olivathan toiselta puolen hänen omat esi-isänsä säätäneet nämä lait ja olihan hän itse ollut mukana niitä käyttämässä. Ketä hän sitten moitti? Eiköhän syy ollut osaksi hänen omansa ja olivathan seuraukset varsin luonnollisia.
Näitä miettiessään keksivät hänen katseensa ihmisolennon, joka suurelta maantieltä ohjasi kulkunsa suoraan kievaria kohden. Olento tuli lähemmäs ja Sten näki tulijan olevan kolmenkymmenvuotisen mustapintaisen miehen: pitkät käsivarret, käyrät polvet ja jalkaterät kuin lapiot. Hartioilla roikkui haarapussi ja kädessä heilui kyhmysauva. Kallistamalla olkapäätään viskasi mies pussinsa Sten herran viereiselle pöydälle, istahti penkille ja kolkutti sauvallaan pöytälautaan, joka paukahti kuin laukaus. Ja hän huusi sisään:
— Hei, kapakoitsija, kanna tänne haarikallinen olutta arvokkaalle sällille Tukholman seppäin ammattikunnasta.
Kievarin isäntä, joka luuli jonkun ylhäisen herran saapuneen, riensi ulos, vaan kun hän näki kisällin, kääntyi hän selin ja virkkoi halveksivalla äänellä Sten herralle:
— Tuollaisella ei ole koskaan rahaa. Ei anneta.