— Kuule kapakoitsija, jos et pyhän Miikaelin nimessä kanna mulle olutta, niin lähetän korkean ruunun sinun kimppuusi, virkkoi sälli sauvaansa kohotellen.
— Jos uhkaat, pääset hirteen kotirauhan rikkomisesta, vastasi kievari. Et maksanut viimeksi täällä ollessasi, kerää vain pussisi kokoon ja ala laputtaa maantielle, lautamies istuu tuolla sisässä.
— Minä maksan sällin oluen, virkkoi Sten, joka rupesi tuntemaan myötätuntoisuutta tuota paljastettua isoäänistä kohtaan.
— Nuori herra on ystävällinen mies ja näkyy käsittävän mitä matkustaja tarvitsee. Mitä maksuun tulee, niin onhan se minusta sama kuka maksaa. Tänään minä, huomenna sinä. En kieltäydy koskaan hyvässä seurassa. Ja onhan lukkoseppä arvokkaasta seppäammattikunnasta yhtä hyvä kuin toinenkin matkustaja, teidän luvallanne.
— Oikein, sälli. Ja jos oikein tuumataan, niin olemmehan kaikki matkustajia ja kun matkustamme, niin olemmepa kaikki samanarvoisia. Kukin kantaa omaisuutensa mukanaan.
Sälli, joka oli saanut haarikan, pyyhkäsi lakin päästään ja lausui juhlallisesti:
— Pyhä Mikael ja pyhä Loyos! Sen sanottuaan taivutti hän päänsä taaksepäin ja nielasi muutamia valtavia kulauksia, niin että kaulalihakset aaltoilivat kuin käärmeen selkä. Sitten henkäsi hän, kohotti haarikan toistamiseen ja virkkoi:
— Teidän kunniaksenne, nuori herra! Ja nyt hän joi muutamain minuuttien ajan niin että kaulajäntereet olivat kireällä kuin silahihnat. Lopetettuaan kaatoi hän viime pisarat kynsilleen, iski haarikan pöytään ja huusi tupaan:
— Kaksi täyttä! Nyt minä tarjoan.
— Ja nuori herra maksaa? kysyi kapakoitsija. Sten herra nyökäytti päätään ja sälli jatkoi: