— Se riippuu siitä, minkälainen vuosi nyt saadaan. Häävalmistuksiin tarvitaan rahaa ja jos ei tule hyvää vuotta, ei tule myöskään rahoja. Ei tiedä ollenkaan miten käy, lumeni satoi syksyllä rukiinlaiholle pellon vielä ollessa aivan sulana.
— Aivan niinkuin tahdot, vuodentulosta riippuu mullakin rahantulo, annetaan vain olla syksyyn, puhui Paavo. Ja silloin pannaan molemmat sama mitta pöytään ja lyödään tuumat lukkoon, siitä se onni lähtee nousemaan.
— Hyvä, hyvä, nyt annetaan sen asian olla; tyttö ja poika saavat odottaa kunnes ruis on heilimoinut.
Ja he ottivat taas ryypyn. Vaan nuoret olivat työntäneet oljet syrjälle ja ruvenneet leikkimään laattialle.
Pekka ja Paavo istuivat hetkisen ja katselivat leikkiä, haukkasivat ryypyn aina väliin. Viini reipastutti vähitellen Paavon mielen ja hänessä heräsi halu saada vireille vilkkaampi keskustelu. Ja hän tiesi kyllä mistä päästä hänen oli alotettava.
— Noo, Pekka, alkoi hän, tuletko kaupunkiin tämän talven kuluessa?
Pekka irvisti kuin vihanen koira, luimistellen kulmain alta Paavoa, puhuisiko tuo vakavalta kannalta, ja vastasi:
— E-en, luultavasti en tule.
— Olet siis vielä yhtä vihanen kaupungille kuin kymmenen vuotta sitten. Hä? Et tahdo nähdä koko paikkaa, niinkö?
— En tarvitse sitä, mutta se ei voi elää ilman minua.