— Niin, eikö totta!
— Totta se on. Lihaa ja heiniä mulla on, olutta ja leipää mulla on, on hedelmiä, halkoja, vaatteita, huoneita. Mihin minä kaupunkia tarvitsen? Rakennan taloni, kynnän peltoni, hakkaan halkoni; eukko kehrää lankaa, kutoo vaatteet, leipoo ja panee olutta. Entä sinä? Sinä verotat viljaani, tullaat metsääni, tyhjennät aittani. Sinä asetut kalliolle, joka on paljas kuin tuo kämmeneni; et kynnä, et kylvä, mutta siltä niität ja kokoot aittoihisi. Syöt minun leipääni, juot oluttani, poltat halkojani, kehräät villojani, — istut kuin munkki laiskana ja perit kymmenyksen. Mitä annat siitä mulle takasin?
— Kuules nyt veli, alkoi Paavo. Etkö saa multa suoloja, sokuria…
— Suoloja! Sinä et valmista suoloja ja ellet olisi vääryydellä vikuroinut, niin ettemme sinun välitystäsi tarvitseisi, et saisi niilläkään meitä nylkeä. Entä sokurisi? En tarvitse sokuriasi, mulla on mehiläisiä!
— Etkö saa multa rautaa?
— Rautaa! Mistä otat sinä rautasi, katuojista, vai?
— Etkö saa multa viiniä?
— Missä on sinun viinitarhasi, hä? Katoilla, hä?
— Etkö saa multa hopeaa, kultaa?
— Mitäs sillä tekisin jos sitä sulla olisikin? Voinko tehdä siitä veistä, sahranterää, lapiota, hevosenkenkää — hopeasta tai kullasta? Höpsistä! En huoli siitä. Se on tarpeetonta kaikki tuo ja ellei olisi niin monta hullua, jotka ostavat romujasi, niin nälkään kuolisit. Ajatteleppas, jos kaikki maalaiset yhtäkkiä palaisivat järkiinsä eivätkä näkisi vaivaa vaihtamalla viljaansa sinun rihkamiisi, mitäpä silloin söisit? Hä?