— Söisin! Eihän sitä syömistä varten eletä.
— Mutta syödään elämistä varten. Vaan se, joka syö toisen leipää, sillä on myös varoja pitää kilparatoja ja kapakoita, sillä on varoja painattaa kirjoja, joissa opetetaan, että kaikki, minkä laiska tekee, on hyvää ja että on kunniallista varastaa, kunhan vaan ottaa viikatteen käteensä, sitoo rievun riuvun nenään, kulkee vieraaseen maahan ja huutaa: nyt on sota!
— Aina sinä mainitset tuon kilparadan! Maksammehan siitä itse kuninkaalle, saanemme siis pitää sen rauhassa!
— Vai itse maksatte! Kuinkas se olikaan? Kun se ensiksi oli rakennettava, oli kaupungin se määrä maksaa; mutta te valititte aikoja huonoiksi, talonpoika ei tahtonut ostaa rihkamaanne. Mitäs silloin teitte? Joo, silloin korotitte suolan hinnan — elä kieltelekään, minä muistan sen, muistan sen peto soi vielä kerran! Siten sai talonpoika maksaa kilparadan ja muut huvituksenne, sillä teidän täytyy huvitella, kun nyt kerran asutte siellä kuin mehiläiset keossaan näkemättä aurinkoa tai kuuta.
Viini rupesi nousemaan päähän ja Pekan silmissä nuo vihattavat roturaudikot rupesivat häämöittämään jonkinlaisina kaupunkilaiskomeilun sormiintuntuvina esimerkkeinä.
— Ja vaikkei sulla ruohoa ole sen vertaa, mitä voisi leuvallasi kasvaa, on sulla siltä varoja pitää kahta rotuhevosta. Mitähän nuo mahtanevat syödä? Sokuriako vai suoloja? Rusinoitako vai manteleita? Ja mitä tekevät nuo hevosesi? Vetävätkö auraa, vedättävätkö hirsiä? Kuljettavatko kuormia? Ei, siihen ne eivät kelpaakaan. Tiedän kyllä, mitä ne vedättävät, vaikken sano, mutta tiedän myös, että katunne eivät ole minun naurismaitani pitemmät. Ka niin, laiskojen se kannattaa! Minunkin tekisi, hitto soi, mieli heittäytyä laiskaksi. Kuule muori, haluttaako sinunkin ruveta laiskaksi, niin saadaan rotuhevoset, joilla on lankkinahkaiset silat ja längissä hopeanappulat? Hei, muori, ruvetaan laiskoiksi, niin saamme ajaa sinisessä saanireessä piikoinemme, renkeinemme ja pistää jalkamme saukonnahkaisiin pusseihin, saamme nukahtaa aamupäivillä samettilakit päässä ja juoda Espanjanviiniä sokurin kanssa. Se sopii, muori, me ruvetaan laiskoiksi!
Paavoa suututti.
— Minä luulen, että espanjanviini maistuu ja vaikuttaa, vaikket ole sitä istuttanut etkä puristanut, virkkoi hän.
Pekka tunsi, että tuossa tuli jotakin hävitöntä, mutta oli liiaksi innostuneella päällä keksiäkseen heti, mitä se oli.
— Viini, sanot sinä. Kuule, minä luulen sinä lenkoilet tässä. Muistappas poika, että sulla on selkänahkaa! Jos toinen niistää räkänsä silkkihuiviin, toinen kankaalle, niin voivat he siltä samasta kupista syödä. Ja vaikka muutamalla onkin poimukaulusta hartioilla, niin saa sitä siltä puhua ihmisiksikin. On tässä kummempia nähty, saattaisi tuota herrastella vähän pienemmällä kepillä kuin korennolla! Olenko minä sinun suuhusi katsonut? Etkö luule, että mulla on juomista itsellänikin. Vie viinisi ja viruta! Ja tule ulos pihalle niin koetellaan!