Pekka viskasi maahan tähteen pikaristaan ja nousi ulos mennäkseen. Eukot pitelivät Paavoa kiinni ja rukoilivat, että hän Herran tähden pysyisi erillään. Pian Pekka leppyy, joulurauhaa ei saa häiritä. Pekka on kateellinen, siinä koko syy. Paavo aikoi heti palata kotiinsa kaupunkiin, vaan taipui vähitellen jäämään ja otti osaa nuorten leikkiin sillaikaa kuin Pekka oli ulkona vilvoittelemassa.
Ei kulunut pitkää aikaa, ennenkuin ikkunalle kopautettiin ja hetken kuluttua myöskin ovelle ja kun avattiin ovi, tuli Pekka sisään, puettuna nurin käännettyyn lammasnahkaturkkiin ja hyppeli joulupukkina tasakäpälin tuvassa, niin että olet pärisivät yltympäriinsä. Sisässä olijat pakenivat muka tuoleille ja penkeille ja ilo oli kohta taas ylimmillään, syötiin ja juotiin kaikessa sovussa yöhön asti. Ja sitten mentiin maata.
Kun joulupäivät olivat kuluneet, matkusti Paavo perheineen takasin kotiinsa ja Matti ja Karina olivat silloin kihloissa. Häät olivat pidettävät ensi syksynä, jos saatiin runsas sato ja kauppa kävi hyvin. Ja siten alkoi uusi vuosi toivorikkaana nuorukaisille, vanhoille se alkoi tuoden uusia ponnistuksia.
* * * * *
Kun marraskuussa satoi ensimmäisen lumen, valjasti Pekka mustan oriinsa saanireen eteen ja lähti Matin kanssa ajamaan kaupunkiin, kuulustellakseen miten häitten laita oli. Sato oli saatu verrattain hyvä, joten Pekka saattoi nuorten myötäjäisiksi uhrata aika sievän summan. Keli oli mainio, Pekka oli hyvällä tuulella, vaikkei voinutkaan salata vähäistä levottomuutta, kun taas kymmenen vuoden perästä piti ajaa tuonne kaupunkiin, jossa hänellä viimeksi oli ollut kaikenlaisia pieniä ikävyyksiä, jotka olivat tehneet koko kaupungin hänelle vastenmieliseksi. Siitä syystä ei Mattikaan ollut saanut koskaan käydä kaupungissa, vaan oli nyt ensikertaa näkemässä niitä kaikenmoisia ihmeellisiä asioita, joita kaupungista palaavat maalaiset olivat lisäellen ja koristellen hänelle kertoneet ja jotka olivat tuntuneet saduilta.
Matka kului nopeasti, musta oli hyvä juoksijahevonen eikä kulunut aikaakaan, ennenkuin he kuulivat Norrbro-sillan jymisevän hevosen kavioiden alla. Matti oli vallan huumauksissaan kaikesta minkä näki. Millaisia taloja, vuorein korkuisia, ja noin aivan toinen toisensa vieressä!
— Kumma, miten ne voivat olla hyviä naapureita, me maalla tuskin neljänneksen matkan päässä pysymme riitelemättä! Ja kuinka paljo kirkkoja, jo nämä ihmiset mahtavat olla hurskaita! Ja raatihuoneko tuo keskellä kylää; siellähän saa oikeutta joka päivä!
Mutta Pekka vain virnisteli eikä vastannut.
He tulivat tulliportille, joka kohteliaasti avattiin ja suljettiin ilman että reestä tarvitsi nousta. Matista se oli kaunis tapa, hän tiesi kuinka vaivaloista on aina nousta veräjiä aukomaan. Pekka löi ruoskalla hevosta, jotta se lähti juoksemaan, sillä pitihän komeasti kaupunkiin. Mutta silloinkos remahti huuto heidän takanaan ja heidän eteensä työntyi kaksi sotilasta keihäät ojossa, kolmas tarttui mustan kuolaimiin ja pysäytti reen.
— Aijotko paeta, kirotun talonpojan lurjus! huusi portinvartija, joka nyt oli ehtinyt perille.