— Kuulkaapa sitä toukkaa, ihmetteli seppä. Ei ne tiedä hävystä mitään, nuo tunkionnuolijat, kun tulevat ihmisiin. Mutta kyllä minä…!
Musta pääsi taas jatkamaan matkaansa ja vaikka reki oli poikia mustanaan, täytyi sen vetää kitkutta katua ylös.
— On se merkillistä, virkkoi Matti, että poikaviikarit täällä saavat ilmaiseksi ajella.
— Kas, se on semmoinen tämä kaupungin laki.
— Mutta ei maalaki semmoista suvaitse.
— Maalakipa ei olekaan voimassa täällä.
Niin ehtivät he vihdoin Suurtorille. Tähän Pekka pysäytti mustan ja nousi reestä. Pojat olivat tyytymättömät, kun eivät saaneet kauemmas ajaa, mutta Pekka pyysi nöyrimmästi anteeksi. Hän haki jotakin, johon hän sitoisi hevosensa siksi aikaa, kun hän tiedusteli veljensä Paavon asuntoa, jota hän ei enää muistanut. Silloin näki hän keskellä toria paalun, jossa oli rengas ja se hänestä oli mainio keksintö, siihen sitoi hän katselijain nauraessa mustan kiini, ollen välittämättä noitten joutilaitten pilkkapuheista. Sitten kääntyi hän sen puoleen, joka vähimmin nauroi ja kysyi kauppias Paavoa. Mutta kaupungissa oli viisikymmentä Paavo nimistä kauppiasta, joten siitä oli mahdoton saada selvää. Pekalla ja Matilla oli nälkä ja he lähtivät ensi hätään hakemaan kapakkaa syödäkseen, ainahan sen Paavon sitten löytää, onhan se siksi suuri kauppamies.
Kävellessään siinä tulivat he rautatorille. Siellä oli hevosmarkkinat ja paljo nähtävätä.
— Mutta katso isä, sanoi Matti, eivätkö olekin tuossa sedän roturaudikot?
Pekka katseli suurin silmin. Olivat kuin olivatkin ne veli Paavon roturaudikot, jotka niin usein olivat hänen silmissään kummitelleet. Hänessä heräsi syntinen halu ostaa elukat ja hän kysyi hintoja. Hinta oli sangen korkea. Mutta miten riemastuisikaan hänen sydämmensä, jos hän saisi ajaa näillä veljensä portille ja huutaa rengille: riisu roturaudikot valjaista, vie roturaudikot talliin, anna roturaudikoille kauroja! Olisipa myöskin soma nähdä talonpoikain hämmästystä, kun hän niillä ajaisi kotiinsa ja musta juoksisi irtaaltaan perästä. Hän antoi myöjälle käsirahaa, lupasi illemmalla tulla perimään hevoset. Kaupan vahvikkeeksi syötiin vähän ruokaa ja juotiin hiukan olutta Rautatorin varrella olevassa kapakassa ja myöjältä sai Pekka senkin tietää, missä Paavo asui: seitsemäs poikkikatu vasemmalla kädellä. Pekka ja Matti rupesivat laskemaan poikkikatuja Pitkänkadun varrella, vaan he eivät ehtineet koskaan puoliväliinkään, sillä heidän täytyi myötään pysähtyä katsomaan sisään myymälöihin, joissa näkyi niin paljo outoa tavaraa. Kadulla oli sitäpaitse hyvin ahdas ja vaikea päästä eteenpäin, he töksähtelivät sekä jalka- että hevosmiehiin ja usein heitä töykittiin kylkeen tai selkään, niin että he joutuivat laskuissaan sekasin ja saivat palata Rautatorille alkamaan alusta. Kun he sitä väliä olivat muutamia kertoja kävelleet, rupesi heitä väsyttämään ja janottamaan ja he pistäysivät kapakkaan. Vaan kun he tulivat sieltä ulos, eivät he tienneet missä oli oikea, missä vasen, oli näet jo ruvennut hämärtämäänkin. Silloin muisti Pekka mustan, joka ei ollut saanut mitään syödäkseen eikä juodakseen ja kauan kyseltyään osasivat he vihdoin Suurtorille. Mutta hevosen ja reen sijalla odotti siellä kaksi kaupunginpalvelijaa, jotka, kirjoitettuaan kirjoihinsa Pekan ja Matin nimet, veivät heidät putkaan talteen yöksi. Pekka tahtoi puolustaa vapauttaan väkivaltaa vastaan, vaan silloin hän viskattiin kumoon ja kädet sidottiin selän taa. Hän pyysi selitystä, vaan se luvattiin hänelle seuraavana päivänä, luvattiinpa niin että tuntui.