Pekka ja Matti, jotka olivat väsyneitä ponnistuksistaan ja huolistaan, nukkuivat näiden käsittelyjen vielä kestäessä ja kohta nukkui koko seurakunta. Kuului vain nukkujain huokauksia ja kuorsauksia. Multa apina ei voinut nukkua. Se juoksi ympäriinsä ja haki kaikista mahdollisista taskuista leipäpalaa, mutta ei löytänyt mistään. Se haki olkien alta ja tukisti muuatta nukkujaa, joka kirosi unimielissään ja nukkui taas. Se kiipesi ylös ja sammutti lyhdyn. Mutta silloin se säikähti pimeätä, haki kopeloimalla huilunsoittajan ja rupesi puhaltamaan hänen pilliinsä, mutta sai sutkauksen isäntänsä kädestä. Nyt sen päähän näkyi pälkähtäneen uusi ajatus. Se haki juopuneen jätkän, puri tämän takista kaikki napit irti ja viskeli niitä ilmaan, niin että ne sataa rapisivat nukkujain päälle. Hetkeksi syntyi siitä levottomuutta ja liikettä, vaan kun tämä oli tyyntynyt, rupesi apina repimään jätkän takkia pieniksi rievuiksi, jotka se sitten kehritti kokoon keräksi. Sen tehtyään lankesi se polvilleen ja pani kätensä ristiin, niinkuin oli nähnyt isäntänsä tekevän, kun ansio oli ollut huono. Sitten pani se kerän päänsä alle ja nukkui siihen.
Kun Pekka ja Matti aamulla heräsivät, seisoi vanginvartija vieressä, viedäkseen heidät oikeuden eteen. Pekka luotti vielä oikeuteen, mutta Matti epäili sitä suurimmassa määrin. Kun he tulivat tuomarin eteen oli tällä kova kiire eikä hän muuta kuin luki tuomion, jonka mukaan talollinen Pekka Spångan pitäjästä oli syytetty: 1:ksi siitä, että hän oli koettanut välttää tullitarkastusta kaupungin portilla, 2:ksi siitä, että hän oli ruoskalla lyönyt erästä poikaa ja 3:ksi siitä, että hän oli sitonut hevosensa torille kaakinpuuhun. Hän tuomittiin näistä rikoksista maksamaan sakkoja. Pekka pyysi saada selittää asiansa. Tuomari käski hänen vaikenemaan, ei ole lupa puhua omassa asiassaan. Pekka kysyi, kuka sitten saisi puhua, mutta hän vietiin ulos ja sai maksaa sakot.
— Se on kaupunginlakia tämä! sanoi hän Matille, kun he olivat tulleet ulos ja saaneet hevosensa ja rekensä. Mutta nyt me istumme rekeen ja ajamme kotiin. Roturaudikot lähetämme noutamaan toisella kertaa ja veli Paavo saa odottaa ja sinä myös, Mattiseni. Pian yksi vuosi kuluu kun mies on nuori.
Matti napisi ja pyysi, että hän edes saisi käydä tervehtimässä
morsiantaan, mutta Pekka oli taipumaton. He ajoivat kotiin päin.
Mutta kun he olivat ehtineet kaupunginportin ulkopuolelle, kääntyi
Pekka selin reessä ja ojensi kieltään:
— Ähäs, sinä vietävä! Mutta jos vielä kerran jalallani tuon portin sisäpuolelle astun, niin vieköön minut paholainen. Jos teillä on minulle asiaa niin tulkaa luokseni maalle.
Kun he ehtivät ulkopuolelle kaupunkia, Solnan tielle rupesi Pekka äkkiä tirkistelemään hyvin tyystin eteensä hevosen korvien lomitse.
— No vie sun vietävä, jos minä keskellä päivää näkyjä näen. Kuules
Matti, vilkkuuko sinusta jotakin punasta tuolla edelläpäin?
Vilkkui Matistakin siellä jotakin punasta. He läiskäsivät Mustaa ruoskalla ja pian he olivatkin tavanneet hevoskauppiaan, joka kaupungissa turhaan oli odottanut raudikkojen ostajaa.
Siinä maantiellä tehtiin kaupat ja ylpeänä kuin kauppias Paavo konsanaankin valjasti Pekka raudikot rekensä eteen, sitoi Mustan taakse ja lähti tuhannen viuhkaa ajamaan kotiinsa. Ja kun he ajoivat pihalle, seisoi eukko tuvan ovella ja luuli että sieltä vävy ajoi, mutta kun hän sai kuulla miten asianlaita oli, virkkoi hän mielipahoissaan:
— Enkö sitä sanonut! Kunhan ihmiset pääsevät kaupunkiin, niin ne kohta ylpistyvät.