Mutta ukko oli iloissaan, enin iloissaan siitä, että hän taas oli kotonaan ja raudikot tekivät hänet vielä sitäkin iloisemmaksi. Ja ajatellessaan, että Paavolle oli käynyt vähän ohraisesti, hykerteli hän hyppystään ja taluttaessaan rotuhevosia talliinsa, puheli hän itsekseen: sen sait veli lenkoudestasi!
Mutta Matti ei ollut iloinen. Vuosi on odottavalle pitkä aika ja hän kyllä tiesi, että kun maito kerran rupee myrtymään, niin on se ennen pitkää aivan hapan.
* * * * *
Tänä jouluna ei Paavo tullut Spångaan viettämään joulupyhiä, vaikka Pekka oli tarjoutunut hakemaan hänet roturaudikoilla; kauppiailla on nyt niin paljo työtä, sanoi hän.
Tuli kevät ja vilja kasvoi kauniina niityllä. Vaan syksyllä, heinänteon aikana, rupesi satamaan, satoi yöt päivät yhtenään, niin että vilja märkäni ja heinät happanivat, — siitä tuli täydellinen kato.
Pekan täytyi lähettää rotuhevoset kaupunkiin myötäviksi. Vaan ei ollut apua siitäkään; kun oli rehun puute, täytyi myödä nautaeläimiäkin. Renki vei härät kaupunkiin, vaan toi ne takaisin, hinta oli näet kovin huono kun kaikki ihmiset toivat sinne elukkansa myötäviksi. Silloin kävi Pekka levottomaksi, sillä hän odotti Paavon tulevan Mikonpäivän tienoissa. Hän ajatti siitä syystä härkänsä Dannemooraan, jossa hinta vielä oli parempi.
Mikon päivä, syyskuun 29:s, oli käsissä. Emäntä seisoi takan ääressä keittäen makkaroita. Matti muutti ullakossa juhlavaatteet päälleen. Mutta Pekka juoksi levottomana edestakaisin, pistäysi aina väliin tien mutkaan katsomaan, eikö renkiä jo näkyisi palaavan rahojen kanssa, sillä tänään oli Paavo luvannut tulla ja tänään siis olisi rahojen pitänyt olla pöydällä. Pieniä vastoinkäymisiä oli Pekalla ollut pitkin vuotta ja hänessä kyti aavistus, ettei tästäkään tulisi aivan iloinen päivä.
Päivä paistoi kauniisti, mutta syksyinen pohjoistuuli puhalteli vinhana, joten lämmin oli yhdellä puolella tupaa ja kylmä toisella; ja niin tuntui Pekasta sisällisestikin olevan. Olihan hän aivan varma siitä, että renki oli saanut härät kaupaksi, mutta tämä viipyminen häntä kumminkin huoletti. Hän odotti Paavon tuloa, että kerrankin päästäisiin naimiskaupoista selvilleen, vaan hän pelkäsi sitä myös. Ja niissä tunteissa hän käveli maantietä edestakaisin, silmäili pohjoiseen päin, eikö renkiä näkyisi ja silmäili etelään päin, joko velipuoli sieltä ajaisi; toisen vuoron puhalsi pohjoistuuli rintaan, toisen selkään, toisen vuoron paahtoi päivä selkään, toisen rintaan. Vihdoin hän etelästäpäin kuuli vaununpyörien sillalla kumajavan ja hetkisen oli kaikki äänetöntä. Hän seisoi liikkumatonna ja katseli kaupunkiin päin, varjosti silmiään kämmenellään ja katseli. Se tuli, jota hän pelkäsi, täytyihän sen tulla. Hän näki kaksi punertavaa hevosenpäätä lehdikon lomassa ja niiden takaa näkyi kuin talon katto liikkuvan. Se oli Paavo, joka tuli ajaen roturaudikkojen vetämissä vaunuissa. Hänellä oli siis vaunut! Ne hän oli ansainnut katosyksynä; nälänhätä oli lahjoittanut hänelle takaisin hänen roturaudikkonsa.
Pekan teki mieli juosta kotiin ja mennä uunin taa maata, mutta Paavo ja hänen naisväkensä olivat jo huomanneet hänet ja liehuttivat jo liinojaan hänelle. Pekka nosti lakkiaan ja oli arastelevinaan päivän säteitä. Matti juoksi ulos ja avasi vaununovet. Emäntä seisoi niinkuin tavallisesti eteisen portailla ja rupesi nöyrästi tervehtimään, kun näki vaunut. Tultiin niin tupaan, jossa muori oli vieraiden varalle leiponut ja laittanut herkkuja monenlaisia. Paavo kertoi kelistä ja tuoreimmista sotauutisista, Pekka lausui mielipiteensä kirkon kymmenyksistä, muori piti huolta makkarankeitosta ja Matilla ja Karinalla oli niin paljo keskenäistä tarinaa, ettei jouduttu puhumaankaan kadosta, ei raudikoista eikä muista rauhalle aroista asioista.
Syötyään menivät ukot ulos. Mutta Pekan ei tehnyt mieli näytellä karjaansa eikä aittojaan ja Paavo vältti tarkasti koskettelemasta rotuhevosiin. Vaan vihdoin tuli itse pääasia puheeksi, jota Pekka juuri enin pelkäsi. Paavo näet alkoi puhumaan: