OLAVI. En!
LAURENTIUS. Minä olen saanut ajokoiran, joka löytää jäljet, saa nähdä vaan tuleeko se takaisin, kun vihellän.
OLAVI. Katsos, nyt he istuvat tuolla hautojen keskellä, leikkivät, poimivat kukkia ja laulavat helluntailauluja.
LAURENTIUS (tarttuu hänen käsivarteensa). Lapsi!
OLAVI (kavahtaa). Mitä sanot?
LAURENTIUS. Luulin sinun tänään tarttuneen auraan niin lujasti, että oli myöhäistä enää katsoa taakseen!
OLAVI (viittaa kädellään lukiolaisille).
LAURENTIUS. Sinä uneksit vielä?
OLAVI. Se oli minun viimeinen valoisa aamu-unelmani, joka haihtui. Suo minulle anteeksi — nyt olen hereillä! (Menevät oikealle. Tultuaan näyttämön reunaan kääntyy Olavi vielä kerran katsomaan lukiolaisiin. Samassa mustatveljet Martti ja Nils astuvat esiin juuri siltä kohtaa, josta lukiolaiset poistuivat.)
OLAVI (huudahtaa tahtomattaan hämmästyksestä, pyyhkäisee kädellä otsaansa).