KRISTIINA. Minä tunnen sen nyt! Eikä sinun ole tarvis repiä hajalle mitään petollisia haaveita — ne ovat poissa; mutta tiedä että minäkin olen uneksinut ritaria, joka tarjoisi minulle kuningaskunnan ja joka puhuisi kukista ja lemmestä — Olavi, minä tahdon olla sinun puolisosi, tässä on käteni. Sanon sinulle kuitenkin, ettet sinä ollut minun unelmieni ritari, ja kiitän Jumalaa siitä ettei hän koskaan tullut, sillä silloin hän olisi myöskin mennyt — kuin unelma!
OLAVI. Sinä olet oleva minun, Kristiina, ja sinä olet tuleva onnelliseksi sillä sinä se olit, joka seurasit minua mielessäni, kun olin ahdistuksessa ja kiusauksessa, ja nyt olet sinä käyvä minun rinnallani! Sinä olit unelmieni neitsyt, joka istuit tornissa, ankaran linnanherran vankina, vaan nyt olet minun!
KRISTIINA. Varo unelmia, Olavi. (Ovea kolkutetaan.)
OLAVI. Kuka siellä?
ULKOA. Gerdt!
OLAVI. Mitä on hän sanova? Lupaukseni!
KRISTIINA. Pelkäätkö? Avaanko minä?
OLAVI (avaa).
GERDT (hätkähtää). Kristiina? Olavi! Sinä olet rikkonut lupauksesi.
OLAVI. En.