KRISTIINA. Aina sama vastaus! Niin sanoo isäni, niin äitisi, niin sanot sinäkin! Eikö siis uskalleta ilmoittaa totuutta vai onko totuus vaarallinen?
OLAVI. Totuus on vaarallinen! Näetkö! (Osoittaa otsaansa.)
KRISTIINA. Tahdot siis sulkea minut luostarikammioon, jotta eläisin elotonta elämää tietämättömyydessä.
OLAVI (vaikenee).
KRISTIINA. Sinä tahdot että itkisin pois elämäni ja nuoruuteni, että lukisin noita pitkiä iänikuisia rukouksia, kunnes sieluni uupuisi uneen. Ei, en tahdo, sillä nyt olen herännyt; minun ympärilläni taistellaan, kärsitään ja epäillään; olen nähnyt sen, mutta minä en saa siihen ottaa osaa, en edes katselijana, en edes tietää mitä se koskee; te olette pitäneet minua eläimellisessä unessa; ettekö usko että minullakin on sielu, joka ei elä leivästä eikä kuivista rukouksista, joita olette panneet minun suuhuni; "älkää sitoko henkiä", sanoit sinä. O, jospa tietäisit mitä se sana vaikutti minuun — päivä valkeni, ja hurja kirkuna tuolla kirkossa oli kuin lintujen aamulaulu…
OLAVI. Kristiina, sinä olet nainen. Sinä et ole syntynyt taisteluun!
KRISTIINA. Mutta suo minun taivaan tähden edes kärsiä, jotta minun ei ole pakko olla nukuksissa! Katsokaa, Herra herätti minut sittenkin! Te ette koskaan olisi tohtineet sanoa minulle kuka on Antikristus, ette ilmaista kuka on Luther, ja kun äitisi peloitti minua sanomalla että sinä olet Lutherin väkeä, silloin siunasin minä Lutheria. Onko hän kerettiläinen vai uskovainen, sitä en tiedä, siitä en välitä, sillä ei Luther eikä paavi eikä Antikristus voi tyydyttää minun kuolematonta sieluani, ellei minulla ole uskoa ikuiseen Jumalaan.
OLAVI. Kristiina! Tahdotko seurata minua taisteluun, sinä voit tukea minua, sillä sinä olet ainoa?
KRISTIINA. Nyt voin sinulle avoimesti vastata: tahdon, sillä minä tiedän mitä tahdon ja vetoamatta isääni, sillä minä olen vapaa! Oh, minä olen vapaa!
OLAVI. Tiedätkö myös mikä sinua odottaa!