Eräänä päivänä oli seppä mennyt metsään virkistyäkseen unettoman yön jälkeen. Muutamasta kivirauniosta hän löysi pensaan, jossa oli sinisiä marjoja ja jommoista hän ei ollut ennen nähnyt. Hän poimi muutamia marjoja ja söi ne. Erityisen hyviltä ne eivät maistuneet, mutta hän ei kiinnittänyt siihen huomiota. Ja sitten hän meni kotiinsa, s.o. sen pensaan luo, missä hänellä oli lehtikasansa. Siellä hän tapasi vaimonsa. Seppä oli repäisevän hauskalla tuulella ja puhui hullutuksia.
— Olet tainnut ottaa naukun, sanoi vaimo, jolla vielä oli entisyyden muisto tallella.
— Mitä se on? ihmetteli seppä.
— Viinaa! sanoi vaimo maiskuttaen suutaan.
— Viinaa? Siitä en ole ikinä kuullut puhuttavan. Mitä se on? sanoi seppä kummissaan.
— Jollet muista mitä se oli, niin muistat kai, että istuit Karlskronan tyrmässä!
— Karlskronan? En yhtään ymmärrä sinua, muija kulta!
— Sitten olet hukannut muistisi, sanoi eukko.
Ja sen juuri olikin seppä tehnyt, ja nyt oli keksintö selvä. Lääkäri keräsi kohta marjoja ja antoi koko joukolle syödä, unilääkkeeksi muka, ja kaikki söivät, lääkärikin, mutta Lassi pudotti marjansa mäkeen, sillä, ajatteli hän, ei tiedä mitä voi menneisyydestä oppia, ja tulevaisuutta ei tunne kukaan.