— Mahdotonta, sanoi Lassi; silloin pitäisi väärentää teksti. Huomaa tarkoin: Jeesus sanoi opetuslapsillensa: Minä olen viinipuu ja te olette oksat; ei hän sanonut: Minä olen kokospuu ja te olette pähkinät, eikä: Minä olen ananas ja te olette piikit, eikä: Minä olen viikuna ja te olette lehdet. Jos aletaan väärentää tekstiä yhdestä kohden, pitää väärentää kaikki tyynni. Eikä meillä ole leipääkään. Siis saisimme ottaa pisangin tai ananaksen ja muuttaa kaavan tällaiseksi: Ottakaa ja syökää tämä pisanki —
— Ei, sanoi Petter, nyt alkaa tulla liian kuuma. Nyt minä menen uimaan; tuletko mukaan?
— Ali right, sanoi Lassi, ja niin jätämme teologian.
Ja he läksivät uimaan.
KOLMAS LUKU.
Vuosi oli kulunut. Kaikesta, mitä oli pelätty, ei mitään ollut tapahtunut. Talvi oli yhtä lämmin kuin kesäkin. Vuodenajat erosivat toisistaan vain erilaisten tuotteittensa kautta, ja niiden tuleentumisajan mukaan oli Lassi laatinut almanakan. Ruokajärjestyksen yksitoikkoisuus tuli täten vältetyksi, ja ihmiset pysyivät erinomaisen terveinä. Niinpä oli siis neljä vuodenaikaa, kolme kuukautta kussakin: Pisanki, Leipäpuunhedelmä, Taateli ja Kokospähkinä. Pisankiin (tammi—maaliskuu) kuului vielä ananas ja oranssi; Leipäpuunhedelmään (huhti—kesäkuu) kuului jättiläismansikka ja viikuna; Taateliin (heinä—syyskuu) kuuluivat lisäksi persikat ja kirsikat; Kokospähkinään (loka—joulukuu) aprikoosit ja mulperinmarjat. Sitäpaitsi tuottivat alituista vaihtelua melonit, granaattiomenat, maissi, herneet ja pavut, niin että ruokalista oli myötäänsä uusi. Kun ei kukaan tehnyt työtä ja lämpö oli korkea, jaksettiin syödä vain hiukan. Ja koska laivaruoka oli ollut pääasiallisesti suolaista, oli hedelmäravinto perinpohjaisena keripukin parannuskeinona, ja tämän johdosta tuli kasviaineiden syönti vähitellen tavaksi. Jotkut yksityiset lihansyöntiyritykset tuottivat rangaistukseksi vatsatauteja. Eräs vanha juoppo oli keksinyt keinon valmistaa kokosmehusta päihdytysjuomaa panemalla sen käymään, mutta tuli siitä niin sairaaksi, ettei tehnyt sitä toistamiseen eikä kukaan muukaan. Tällaisia yksinkertaisia ravintoaineita käytettäessä lievenivät intohimot, ja vain ystävällisiä sanoja puhuttiin. Kateus ei päässyt syntymään, kun kaikilla oli hyvät olot, eikä mitään epäjärjestyksiä sattunut. Viha ja kiukku hävisivät, ja "oli vallan liika lämmin", jotta olisi viitsinyt riidellä, sanoi kapteeni. Kun oli totuttu olemaan vaatteitta, jotka sitäpaitsi olivat kuluneet rikki, tuli tavaksi käydä puolialastomina, ja lopulta oli miesten ja naisten ainoana pukimena taidokkaasti punottu lehtiverho. Lapset kävivät apposen alasti.
Ajan kuluksi keksittiin leikkejä, pallokisoja, huvikävelyjä, uinti- ja souturetkiä, ja erittäinkin harrastivat lapset puissa-kiipeilemistä, jossa urheilussa he pian saavuttivat suuren taitavuuden. Lisäksi oli Lassi järjestänyt neljä suurta juhlaa: yhden kunkin vuodenajan alkajaisiksi. Ja vilpittömällä riemulla ihmiset kävivät tervehtimään jokaista uutta sadonkorjuu-aikaa, sillä ruuan vaihdoksen ilo oli todellakin varsin luonnollinen. Silloin kokoonnuttiin ja leikittiin koko päivä. Miehet, naiset ja lapset karkeloivat suuren, vastapoimitun hedelmäkasan ympärillä, ja esikoishedelmät uhrattiin ikihyvälle Antajalle, niinkuin jo Aabel ja Kain olivat uhranneet Herralle, ja tämä tapa oli kaikkien, yksinpä Petter Snagginkin mielestä sekä kaunis että raamatullinen.
Petter Snagg oli tehnyt yrityksen vapaakirkon muodostamiseksi ja tahtoi lukea saarnan, mutta koko homma tuntui perin hullunkuriselta, ja kun hän rukoili esivallan ja sotavoiman puolesta, ei se soveltunut ensinkään. Ja synnintunnustuksessa ei yksikään saattanut olla vilpitön, sillä kellään ei ollut mitään syntejä tunnustettavana.
Sopu, rauha ja lepo vallitsi koko yhteiskunnassa; kovia sanoja ei enää käytetty, ja lopulta ihmiset puhuttelivat toisiaan lempinimillä. Kun lapsi syntyi, iloittiin suuresti, ja se otettiin yhteiskunnan jäseneksi leikein ja lauluin, luonnon suomana lahjana, joka ei saanut mitään vanhempain käsissä olevan pääoman raakaa sivuarvoa ja jota ei myöskään pidetty taakkana eikä rangaistuksena. Kun nuorukainen ja neito tahtoivat saada lapsia keskenään ja tulla ystäviksi, ilmoittivat he sen Lassille, joka oitis pani toimeen juhlan tämän iloisen tapauksen kunniaksi, eikä nuorten nimiä kirjoitettu mihinkään kirjaan eikä heitä pakotettu lupaamaan toisilleen tottelevaisuutta, niin että jos toinen heistä tahtoi syödä viikunoita ja toinen banaaneja, ei mikään laki voinut pakottaa heitä syömään samaa ruokaa. Kun ei myöskään ollut huoneita siivottavana eikä astioita pestävänä, ei vaimon tarvinnut olla miehellensä alamainen, ja vuode- ja asumus-ero oli pakollinen, syystä ettei vuodetta eikä asuntoa ensinkään ollut, vaan ainoastaan lehtikasa puun juurella.
Kaikki oli siis niin vapaata, pakotonta ja yksinkertaista kuin suinkin, eikä äitien tarvinnut valvoa tyttäriään, koska heidän ei tarvinnut pelätä, että vävyt naisivat tyttäriä rahojen vuoksi, eikä sitä, että tyttäret laittaisivat lapsia, sillä lapsensaamista pidettiin suurena siunauksena ja sitä tilaa, jossa tyttö oli lasta kantaessaan, nimitettiinkin sentähden "siunatuksi". Yksi ainoa seikka häiritsi tämän Onnellisten saaren rauhaa; se oli entisyyden muisto, joka etenkin unessa heräsi eloon. Niinpä kuultiin nukkuvien usein kiljahtelevan unissaan. Eräs vanha seppä uneksi usein ankkuripajasta ja heräsi siihen, että vanginvartija potkaisi häntä kylkeen. Muuan tynnyrintekijä, joka oli varastanut, koska hänellä oli liian monta lasta, uneksi öisin, että lapset parkuivat leipää, ja kun hän havahtui ja näki auringon paistavan noihin alati-hedelmällisiin puihin, niin hän ilosta itki ja lankesi polvilleen kiittäen Jumalaa kaikesta hyvästä; mutta sitten hän johtui ajattelemaan tulevaisuutta, ja silloin eivät mitkään lohtuperusteet auttaneet. Tämä se oli tuon muuten niin onnellisen yhteiskunnan paha henki: tulevaisuuden ajatteleminen. Nähdessään kuinka hyvin kaikki nyt oli eivät he voineet vavistuksetta ajatella, millaisiksi olot muuttuisivat, jos esimerkiksi jokin laiva tulisi heitä noutamaan. Koti-ikävään ei kellään heistä ollut aihetta, sillä kaikilla oli takanaan joko kuritushuone tai sotapalvelus, eikä niitä kukaan ikävöinyt. Entisyyden muisto ja tulevaisuuden ajatteleminen siis olivat ne aaveet, jotka häiritsivät heidän autuaallista rauhaansa, ja sekä lääkäri että Lassi aprikoivat sinne-tänne keksiäkseen apukeinon, mutta turhaan. Mutta mitä he eivät pystyneet keksimään, sen keksi sattuma.