Apinan liikutus näytti kasvavan, ja Lassinkin valtasi sama tunne, kun hän kuuli banaanipuun latvasta ihmisäänen:
— Kotoiset sävelet, synnyinmaa ja ystävät; silmäni itkevät sinun siemenesi tähden; ei ole koskaan ennen kotimaan kieli niin suloisena korvissani soinut, ja sydämeni on täysi niinkuin astia, niinkuin kalebassi, koska jälkikesän aurinko sen täyttää rieskalla ja ytimellä!
— No hitto vieköön, eikös se ole pastori Axonius! huudahti Lassi. Ja huutaen: "minä olen juuri se", syöksyi pappi puusta maahan, ja samassa molemmat maanmiehet lepäsivät syleilyssä vasten toistensa karvaisia rintoja kylpien papin kyynelissä.
— Mitenkä Herran nimessä olette tänne joutunut? oli Lassin ensimäinen kysymys. — Mehän viskasimme teidät mereen, vai kuinka? Onko valaskala niellyt teidät ja sitten oksentanut maalle?
— En ole maalle oksennettu, sanoi pappi, vaan olen uinut maihin.
— Kertokaa, kertokaa! sanoi Lassi.
Pappi kuivasi kyyneleensä banaaninlehdellä ja istuutui kivelle. Sitten hän alkoi kertomuksensa:
— Kuten unennäön muistan nyt, kun sinä — sanon sinä, koska tapaamme toisemme näin — kun sinä siitä muistutat, että minut viskattiin mereen, syytä en muista.
— Oo, se oli kyllä riittävä, ratio sufficiens, kuten Aristoteles sanoo.
— Kuka Aristoteles? kysyi pappi.