— Ahaa, ajatteli Lassi, hänkin on syönyt noita marjoja! — Kerro päälle vaan ja anna Aristoteleen olla, sanoi hän.
Pappi jatkoi:
— Uiskenneltuani epämääräisen ajan muistan tunteneeni pohjan jalkaini alla, ja sitten nousin maihin saarelle, joka oli tämän näköinen. Kun olin syönyt marjoja ja juonut vettä, panin maata. Herätessäni tunsin omituista tyyneyttä ja rauhaa, jommoista en ollut ennen kokenut. Luonto oli edessäni kuin avoin kirja, ja yhteys luomakunnan ja luojan välillä tuntui tuiki yksinkertaiselta. Tunsin, että takanani oli jokin pimeä menneisyys, mutta en tiennyt mitä se oli. Pääni oli kevyt, ja mitkään mietiskelyt eivät minua vaivanneet. Mieleni oli iloisempi kuin koskaan ennen, ja niin läksin astumaan saaren sisäosaan päin. En ollut pitkälle ehtinyt, kun näin miehen, joka oli polvillaan rukoilemassa epäjumalankuvaa. Haa! ajattelin, olen tullut pakanamaahan — sillä aatokseni olivat vielä ikäänkuin vanhojen, sekavien käsitysten hämmentämät. Mieletönnä raivosta nähdessäni tuollaista sielun alhaisuutta, joka saattoi ryömiä ihmiskätten tekemän kuvan edessä, sieppasin kiven ja iskin maahan jumalankuvan. Olisitpa kuullut mitä sitten tuli! Mies parkui ja repi tukkaansa ja nimitti minua pakanaksi. Kun hän oli tyyntynyt, kysyin minä, mitä uskontoa hän tunnusti. Hän vastasi tunnustavansa lempeätä nikealaista oppia. Kun en tuntenut sitä, sai hän selittää. Se oli typerin oppi mistä olen milloinkaan kuullut puhuttavan. Se olikin vain neljän äänen enemmistöllä hyväksytty suuressa Nikean kokouksessa. Pyysin miestä selittämään, mitä jumalaa he palvelivat ja oliko jumalia enemmän kuin yksi. Ei, vastasi hän, he palvelivat ainoata totista jumalaa! Hyvä, vastasin minä, sitten me palvelemme samaa. Mutta mitä hänellä siis oli tekemistä epäjumalankuvan kanssa, joka riippui hirressä? Niin, se oli jumalan poika, nähkääs! Huonopa oli jumala, jonka poika antoi hirttää itsensä, tuumin minä. Silloin hän vastasi, etten minä ymmärtänyt sitä. Myönsin sen mielelläni, mutta hän lausui toivomuksen, että jahka pyhä henki saisi vallan sydämessäni, niin minulle kävisi paremmin. Pyhä henki; teillä on siis kolme jumalaa? Hän vastasi, että perkele vielä vallitsi minussa, mutta kun vapaudun sen kynsistä, niin käy paremmin. Hahhaa! Teillä on neljä jumalaa! Ja jos minussa vallitsee perkele, maailmanruhtinas, niin pyydän saada pysyä hänen omanaan. Jos hän (joka minussa vallitsee) oli luonut tämän kauniin maailman kaikkine ihanuuksineen, ja jos hän oli maailman herra, niin minä tahdon tunnustaa häntä. Ja minä lankesin maahan kasvoilleni ja rukoilin maailmanruhtinasta. Mutta silloin mies päästi huudon ja kutsui paikalle joukon puoluelaisiaan. He köyttivät minut käsistä ja jaloista. Sitten he veivät minut pienen, eriskummaisen huoneen luo, jonka katolla oli hirsipuu. — Kuka täällä asuu? minä kysyin. — Jumala täällä asuu, sillä tämä on jumalan huone, vastasi eräs noista mustista, sillä he olivat kaikki mustiin puetut. — Oi jumalani, maailman valtias! minä huudahdin. Lyö salamallasi heidän röyhkeytensä! Sinä, joka asut taivasten yläpuolella ja jolla on aurinko, kuu ja tähdet astinlautana, sinäkö asuisit mokomassa rottelossa! — Silloin tuli vanhin mustista ja tahtoi puhua kanssani ystävällisesti. Hän sanoi, että nikealainen oppi oli lempeyden oppi, ja siksi hän tahtoi voittaa minut lempeydellä. Hän kysyi minulta, tahdoinko rakastaa erästä juutalaista, joka oli kärsinyt ja kuollut tämän opin tähden. Siihen minä vastasin: en, koska ensiksikään en tuntenut ketään juutalaista ja toiseksi en tahtonut rakastaa ketään muuta kuin jumalaa. Silloin hän suuttui ja sanoi, että minä joudun helvettiin. Kun luulin, että helvetti hänen lempeän oppinsa mukaan oli hyvä paikka, niin vastasin: hyvä on!
— Mitä, huudahti hän, tahdotko mennä helvettiin?
— Tahdon niinkin, minä sanoin. — Sitten he veivät minut jumalan huoneeseen sisälle. Ovella seisoi mies säästölaatikko kädessä ja tahtoi rahaa. Minä kysyin, näyttikö hän jumalaansa rahasta. Silloin tuli joku palvelija ja löi minua kepillä päähän. Pyysin häntä olemaan lempeä minua kohtaan, sillä minunhan piti juuri tutustua lempeyden oppiin. Sitten he veivät minut suuren taulun eteen. Se kuvasi helvettiä. Ylinnä näkyi vanha, ärtyinen, parrakas mies, yläpuolellaan kyyhkynen ja jalkainsa juuressa karitsa; yltympärillä oli joukko muita epäjumalia, joilla oli siivet, ja heidän alapuolellaan helvetti. Ei se näyttänyt kovin houkuttelevalta. Mustat, pihtiniekat epäjumalat siellä nipistelivät miesten, naisten ja lasten arimpia paikkoja ja sitten viskasivat heidät tuleen. — Se on ilkeätä, sanoin minä, ja minut valtasi silmitön halu käännyttää kaikki nämä poloiset epäjumalanpalveluksestaan. — Jos tämä on lempeätä nikealaista oppia, sanoin minä, ja jos helvetti on tämänkaltainen, niin en tahdo olla nikealainen! — Ja sitten lankesin polvilleni ja rukoilin heidän puolestaan. Oi jumala, maailman luoja ja ylläpitäjä, katso näiden poloisten puoleen ja liikuta heidän kovat ja eksyneet mielensä… Mutta pitemmälle en ehtinyt, ennenkuin minut sysättiin kumoon ja kannettiin ulos.
Seuraavana päivänä minut piti poltettaman elävältä, koska en tahtonut tunnustaa nikealaista oppia. Kysyin kohteliaasti vanhimmalta, eikö heidän lempeällä opillaan ollut mitään lievempää rangaistusta rikoksesta sellaisesta kuin minun. Sanottiin ettei ollut. Rovio oli valmis, ja puettuna kaapuun, jossa oli häpeällisiä kuvia maailmanruhtinaasta sarvet päässä ja kieli ulkona suusta — aatteles niitä herjaajia! — vietiin minut halkopinolle. Lauluja laulamalla ja pitämällä epäjumalankuvia edessäni he valmistivat minua kuolemaan. En ollut ikinä uskonut, että semmoisia villejä ihmisiä saattoi asua meren saarilla. No niin, hetki oli tullut, ja minä luulin, että loppuni oli käsissä.
Silloin pimeni taivas ja pilvistä iski salama, monta salamaa, alas jumalan huoneeseen, epäjumalankuvien sekaan. — Näettekös, näettekös, huusin minä, jumala lyö mäsäksi oman huoneensa! Vieläkö uskotte hänen asuvan siinä! — Mustat hajaantuivat, minä riistäydyin irti. Otettuani rannalta veneen pakenin merelle, sillä parempi hukkua jumalan käden kautta kuin näiden pakanain. Ja nyt olen täällä ja nyt tahdon kehottaa teitä lähtemään kanssani käännyttämään noita pakanoita ainoaan oikeaan uskoon. —
Lassi oli tarkkaavaisena kuunnellut papin eriskummaista kertomusta, mutta loppupuolella oli hän vielä tarkkaavaisemmin katsellut tulivuorta, joka etäisyydessään lähetti kidastansa ilmoille vähäisen savupilven.
— Mennään kotia ensin ja puhutaan asiasta ystävillemme, sanoi hän, ennenkuin lähdemme käännytysretkelle.
He menivät veneeseen ja soutivat kotiin päin, kaiken aikaa keskustellen opettavaisesti erilaisista pakanoista ja inhimillisten erehdysten alkuperästä. Kun he saapuivat kotiin, oli taivas jo mustana savusta, ja heikkoa jyskettä kuului etäältä. Kaikki olivat levottomia eivätkä tienneet mitä oli tulossa. Papin paluu ei herättänyt sanottavaa huomiota, sillä ihmisillä oli muuta ajattelemista. Koko yö valvottiin ja varustettiin veneitä, jotka varovaisesti kyllä oli pantu talteen ja pidetty kunnossa.