Taivas oli tulipunainen, ja ne, jotka kiipeilivät puissa matkaeväitä keräämässä, näkivät tulivuoren loisteessa tehdä työtään. Koko seuraava päivä jatkettiin veneitten varustamista vedellä, hedelmillä ja lehvillä, sillä nyt saatiin pelätä sekä nälkää että vilua. Jyske yltyi ja maa tärähteli. Kolmantena päivänä kuului ukkosenjyrähdyksiä, ja koskena syöksyi tulivuoresta hehkuvanpunainen laava.
Kaikki hyökkäsivät veneisiin ja murhemielin, itkien ja huokaillen lähtivät Onnellisten saaresta, jossa antelias luonto oli heitä elättänyt ja vaatettanut kolme vuotta, jossa he olivat eläneet rauhassa ja onnellisina, riidatta ja kiistatta, ja joka heidän nyt täytyi jättää lähteäkseen kohden tuntemattomia kohtaloita.
Heidän päästyään merelle alkoi saari vajota. Puut vaipuivat veteen, ja aallot huojuttivat niiden latvoja. Matalammat kukkulat katosivat vähitellen; viimein huuhtelivat tyrskyt tulivuorenkin keilaa. Jokainen aalto, joka loiskahti aukkoon, syöksyi ilmaan höyrypilvenä, joka oli punainen hehkuvasta laavasta, sinertävä palavasta tulikivestä ja vihreä vaskesta ja muista metalleista, jotka sulina läikkyivät tuon valtaisen uunin pohjalla.
Ja niin katosi Onnellisten saari noiden poloisten näkyvistä, jotka nyt jättäytyivät tuuliajolle kulkeakseen kuolemaa tai kenties vielä pahempaa kohden.
VIIDES LUKU.
Kun matkamiehet viisi päivää harhailtuansa merellä vihdoin saivat näkyviinsä maan, olivat he menehtymäisillään vilusta. Uusi maa, joka nyt aukesi heidän silmäinsä eteen, näytti olevan manner tai ainakin suunnattoman suuri saari. Kun he astuivat maalle, olivat heidän ruokavaransa lopussa ja he kävivät ahnaasti käsiksi simpukkoihin, joita aallot olivat viskanneet rannalle, ja tämä raaninen ravinto sai heidän ruumiinlämpönsä vähitellen palautumaan. Seudun ilmanala tuntui olevan kylmänlainen, ja Onnellisten saaren ihanista hedelmäpuista ei näkynyt jälkeäkään. Metsässä kasvoi pyökkejä, tammia, koivuja ja ylempänä vuorten rinteillä mäntyjä ja kuusia. Nälissään kun olivat, koettivat he syödä pyökin ja tammen terhoja, mutta ne eivät tehneet kylläiseksi ja sitäpaitsi maistuivat inhottavilta. Mutta puiden seassa juoksenteli jäniksiä, metsäkauriita, villejä vuohia ja lampaita, ja pensaikossa elostivat metsot ja teeret. He oivalsivat siis heti, että täällä oli elettävä metsästyksellä ja kalastuksella ja että oli pakko niin pian kuin suinkin hankkia lämpimiä vaatteita eläinten nahoista, ellei mielitty paleltua kuoliaaksi.
Lassi kuulutti kohta suuren kokouksen ja esitti seuraavan tuuman.
Ensi päivänä sai kukin käydä rannoilla ja ravita itseään simpukoilla sekä etsiä luolia ja onttoja puita yömajoiksi. Mutta niiden, jotka olivat löytäneet luolan tai kolon, piti kohta sen jälkeen kerätä simpukoita ja vettä muutamille niistä, jotka valmistivat jousia ja nuolia eläinten ampumista varten, sillä heidän aikansa tarvittiin tyyten. Jousen valmistuksen esitöiksi käskettiin etsimään teräviä kiviä, joita sopi käyttää veitsinä.
Yön tullessa ei oltu vielä ehditty muuta kuin koota teräviä kiviä, ja sitten ryömittiin nukkumaan luoliin, rotkoihin ja kumolleen kaadettujen veneitten alle. Seuraavana aamuna alkoi jousenteko, kun ensin kuitenkin oli kivittämällä tapettu jokusia eläimiä, joiden nahka heti nyljettiin ja käytettiin pienten lasten vaatteiksi. Kun joku määrä jousia oli kolmantena päivänä valmiina, läksivät miehet metsälle ja naisistakin ne, jotka eivät olleet raskaina tai joilla ei ollut lasta kaittavana. Tämä tapahtui äärimäisessä hädässä, sillä kaikki simpukat, jotka viimeinen myrsky oli heittänyt maalle, oli syöty. Riistansaalis ei ollut runsas. Pappi ja seppä, jotka olivat sattuneet tähtäämään samaa jänistä, joutuivat riitaan siitä, kumpi sen oli tappanut, ja olisivat ryhtyneet käsikähmään, ellei Lassi olisi astunut väliin ja ratkaissut asiata siten, että he saivat jakaa saaliin.
— Nyt alkaa tappelu, sanoi Lassi itsekseen, ja kohtaus teki läsnäolijoihin ikävän vaikutuksen.