Suolan tultua käytäntöön saivat ihmiset parempaa aikaa ja alkoivat pysyä aloillaan. Mutta nyt oli jo niin totuttu kovaan työhön, että saatiin tilaisuutta uusien keksintöjen tekemiseen. Niinpä esimerkiksi lääkäri, joka oli erään heimon verottaja, oli löytänyt punaisen metallin, jota kävi helposti takominen ja josta oli sangen edullista tehdä nuolia. Metalli ei ollut muuta kuin vaskea, ja sen tultua käytäntöön kävi metsästys entistä helpommaksi, jotapaitsi siitä valmistettiin veitsiä ja kirveitä, joilla puita kaadettiin. Mutta sitten alkoi ankara vasken etsintä kaikkialla. Sitä ei löydetty. Toiset heimot lähettivät sananviejiä tohtori Gaddin luo ja pyysivät tietoa vasken löytöpaikasta. Hän kieltäytyi ilmaisemasta salaisuutta, mutta möi veitsiä ja nuolenkärkiä suolasta ja tulikivistä, joista hänellä oli puute, pitäen kuitenkin hinnan niin korkeana, että muut heimot suuttuivat, ja eräänä kauniina päivänä hyökkäsi Pihtis-seppä, joka oli erään heimon päällikkö, hänen kyläänsä ja vangitsi lääkärin ja ja hänen heimonsa. Lääkäri ja hänen väkensä rukoilivat henkensä puolesta ja saivatkin pitää sen sillä ehdolla, että tekivät työtä sepälle ja hänen kansalleen eli rupesivat heidän orjikseen.
Mutta uhkaavan vaaran säikyttämänä oli Lassi, joka myös oli kateellinen sepälle ja kapteenille, lähtenyt liikkeelle ja etsinyt uuden metallin, joka oli terävämpää kuin vaski eikä taipunut iskuista, ja rautaisilla piikeillään ja kirveillään hän varusti väkensä, joka nyt otti sepän ja kapteenin joukot vangiksi. Mutta silloin Lassille tuli ajattelemista enemmän kuin hän oli koskaan uneksinutkaan, sillä oli vaikeata elättää ja hallita niin suurta ihmisjoukkoa yhdessä kohden, ja metsänriista oli vähentynyt. Täytyi miettiä uusia ravintoaineita, jotka saattoi pitää näkyvissään, ettei tarvinnut juosta metsästä hakemaan. Hän pyydystytti senvuoksi alkuhärkiä, lampaita ja vuohia, jotka kytkettiin puihin niityille ja joiden maitoa ja lihaa voitiin mielen mukaan käyttää, ja niin oli hänellä paimentolaiskansa hallittavanaan. Mutta talvella piti elukoita ruokkia, ja sitä varten oli rakennettava navetoita ja latoja sekä koottava heinää.
Mutta pian kyllästyttiin ruuan yksitoikkoisuuteen, ja vanhat muistot iloisesta ajasta Onnellisten saarella alkoivat tuntua mahassa. Lassi, joka oli käyttänyt aikansa hyvin, oli löytänyt pari ruoholajia, joiden siemenet survottuina ja maitoon sotkettuina olivat herkullista ruokaa. Sitäpaitsi oli hän tavannut paksujuurisia kasveja, joiden juuret olivat karvaita kasvaessaan laihassa maassa, mutta makeita kasvaessaan lihavassa. Kun hänellä ei ollut auraa eikä kesytettyä vetojuhtaa, niin hän kaadatti ja poltatti metsää. Tuhkaan hän kylvi ruohon- ja nauriinsiemenensä, ja niin oli maanviljelys käynnissä. Kaikki heimot eivät heti seuranneet esimerkkiä. Mutta muutamat tekivät sen. Mutta kaskenpoltto karkoitti metsänriistan. Naapurit valittelivat savun haitallisuutta; hekin alkoivat päästä viljelyskasvien makuun, mutta eivät tahtoneet heittää metsästystä eivätkä hävittää metsiä. He tekivät senvuoksi silloin-tällöin pieniä hyökkäyksiä Lassin alueelle eivätkä tahtoneet tunnustaa hänen omistusoikeuttaan sikäli, että olisivat myöntäneet hänelle oikeuden kaskeamisella hävittää maata ja metsänriistaa. Lassin täytyi karkoittaa heidät asevoimin. Mutta väki, joka oli sodassa, ei voinut tehdä työtä. Siksi täytyi toisten ruokkia ja vaatettaa niitä, jotka olivat ulkona suojelemassa peltoja. Niin määräsi Lassi yleisen suojelusveron.
Tällöin alettiin rakentaa taloja ja luovuttiin kokonaan kiertolaiselämän ajatuksesta. Mutta paikallaanpysymisen sulous täytyi ostaa kalliisti, eikä Lassilla nyttemmin enää koskaan ollut iloista päivää, sillä hän sai ehtimiseen istua riitoja ratkaisemassa ja laatimassa lakeja ja asetuksia.
SEITSEMÄS LUKU.
Tavat tulivat yhä raaemmiksi. Kulkurielämä metsissä oli vaikuttanut jotenkuten virkistävästi mieliin, ja riistan pitempiaikaisen säästämisen mahdottomuus teki ihmiset anteliaiksi. Nyt, kun kävi kätkeminen, tulivat ihmiset ahneiksi ja pikkumaisiksi. Metsästäjäheimot, jotka vielä liikuskelivat lähiseudun salomailla, katsoivat häpeälliseksi riistää lehmiltä maitoa, jonka luonto oli määrännyt vasikoille, ja jotkut jalomielisemmät päättivät kerran väkisin estää tämän eläinrääkkäyksen. Metsästäjät halveksivat kauan noita "vasikoita", kuten he sanoivat, mutta vielä enemmän he halveksivat heitä, kun saivat nähdä teurastuksen, jossa sidotut elukat ilman vastarinnan merkkiäkään mitä raaimmalla tavalla pistettiin kuoliaaksi ja veri vuodatettiin kuiviin. Se oli kerrassaan inhottava näky metsästäjille, jotka harvoin näkivät kuolinkamppausta eivätkä milloinkaan verenvuodatusta. Petter Snagg, joka oli metsästäjien päällikkö, ei keksinyt kyllin kuvaavia sanoja ilmaistakseen suruaan ja ylenkatsettaan raakuuden yltymisen johdosta. Vielä pahempaa tuli, kun ruvettiin polttamaan metsiä ja ihmiset alkoivat syödä "ruohoa kuin elukat". Petterin mielestä tuli ensiksikin metsien hävitys turmelemaan maan; toiseksi oli hänestä typerää viljellä ruohonsiemeniä ja pitää suunnattomia maa-aloja kuivien korsien hallussa.
— Mokomaakin siivotonta, viheliäistä, raaistunutta joukkoa! puhkesi hän puhumaan nähdessään heidän kumarassa kuokkineen ja lapioineen tonkivan maata, jota täytyi höystää lannalla, kun se oli antanut sadon. — Niin pitkälle on raakuus mennyt, että he syövät sontaa! Eivätkö he vedä sitä navetasta pellolle, ja eivätkö he sitten vedä latoihinsa viljaa, joka on siitä kasvanut. Hyi, saakeli, semmoista väkeä! Ja sitten he rakentavat hirsistä umpinaisia tupia, joihin ei ilma pääse sisään, ja siellä rötköttävät ja haisevat ja polttavat tulta, niin että voivat pahoin, jos tulevat ulos raittiiseen ilmaan. Ja muuta he eivät saa maailmasta nähdäkseen kuin nokiset halmeensa ja armaat sontatunkionsa navetan nurkalla. Aatelkaas, kuinka älykkäiksi ja miellyttäviksi semmoinen toimi heidät tekeekään!
Lassilla, joka vielä toisinaan sovinnossa kohtasi Petterin, oli tapana väitellä hänen kanssaan ja aina huomauttaa, että maanviljelys teki ihmiset rauhallisiksi, sillä se, jolla oli laihonsa taivasalla, varoi hankkimasta itselleen vihamiehiä, jotka saattoivat hänen nukkuessaan viedä hänen satonsa.
Mutta Petter väitti vastaan, että ihminen, jolla oli omaisuutta, ei voinut koskaan nukkua rauhassa, vaan tuli aina elämään kadottamisen pelossa. Ja — jatkoi hän — kuinka maahan kytketyksi hän tunteekaan itsensä ja kuinka vaikea hänen on erota tästä viheliäisestä elämästä tietäessään jättävänsä tavaransa hunningolle. Saattaahan rankkasade, raekuuro, aidan sortuminen milloin tahansa hävittää työn hedelmät. Pelonalainen sukukunta siitä kaikesta syntyy; orjamaisen, tyhmistyneen kansan hän tulee saamaan näistä maantonkijoista, jotka lopuksi piintyvät siihen käsitykseen, ettei maailmassa muuta olekaan kuin heidän maatilkkunsa.
Lassi sai pian nähdä seuraukset. Orjat, joiden elatus kävi kalliiksi ja vartioiminen hankalaksi, täytyi päästää vapaaksi. He läksivät oitis metsiin ja rupesivat kaatamaan kaskea. Ja pian oli koko Lassin alue maanviljelijäin hallussa. Riitoja syntyi metsäpalstoista ja laidunmaista. Toisen elukat menivät toisen peltoihin tallaamaan. Silloin kaikki alkoivat vaatia yhteisiä sopimuksia, eikä Lassilla ollut muuta neuvoa kuin vetää taas esille lain ensimäinen kaari eli Maakaari, jonka nojalla itsekukin sai omistusoikeuden siihen maahan, jonka oli ottanut haltuunsa. Mutta pian tultiin huomaamaan, ettei lakia toteltu. Täytyi siis keksiä rangaistuksia. Koska väenkarttuminen uhkasi jo käydä liialliseksi ja vankiloista olisi tullut kohtuuton rasitus syyttömille, ja kun lisäksi kaikki halusivat päästä vankilaan saadakseen ruuan ja asunnon tarvitsematta tehdä työtä, niin katsottiin parhaaksi tappaa lainrikkojat. Henki ei vielä ollut kellekään ylen kallis, sillä verrattaessa nykyisiä oloja entiseen ihanaan Onnellisten saaren aikaan pidettiin elämää yleensä taakkana. Kuolemanrangaistus hyväksyttiin senvuoksi riemuiten, ja Rikoskaari tuli taas voimaan.