Omituinen ja laatuaan oiva esimerkki tästä hallintomuodosta oli nahkurinammattia koskeva parlamenttiasiakirja. Kuusi nahkuria oli viidenkoImatta vuoden ajan tehnyt huonoa nahkaa korkeaan hintaan. Eräänä päivänä alkoivat metsästäjät, joita vielä asui naapuristossa, tuoda maahan hyvää nahkaa halvalla. Kansa riemuitsi uutisesta, mutta nuo kuusi nahkuria, jotka istuivat puhekamarissa eli parlamentissa, laativat anomuksen saadakseen pannuksi metsästäjien nahalle tullin. Kotimaista teollisuutta on suojeltava, oman maan lapsia ei saa näännyttää j.n.e. He saivat kuin saivatkin metsästäjien nahan tullin-alaiseksi! Näiden kuuden nahkurin takia oli kansan siis edelleenkin ostettava huonoa nahkaa kalliista hinnasta. Tätä nimitettiin suojelusjärjestelmäksi, koska sillä tavoin suojeltiin yksityisten etua yleisen kustannuksella. Vastuunalainen katsoi kuitenkin parhaaksi hakea maaherran paikkaa, oli kovin suuttunut olevinaan ja erosi; sai paikan ja lisäksi kerubiimi-ritariston merkin, jolla tavallisesti palkittiin vain suurmiehiä.
Mutta surkeinta oli, että tylsyys vähitellen tuli synnynnäiseksi samoin kuin ruumiinviat. Vähämieliset, jotka nimittivät itseään intelligenssiryhmäksi (sanasta intelligere, älytä, huomata), syystä etteivät älynneet vähämielisyyttään (vrt. non lucet, josta lucus), olivat aikojen kuluessa niin rappeutuneet, että olivat kadottaneet tietoisuuden aivopehmennyksestään ja päinvastoin pitivät itseään yhteiskunnan viisaimpina. Koska heillä oli sotavoima hallussaan, tuli yhteiskunta lähimmiten muistuttamaan houruinhuonetta, missä potilaat ovat nousseet kapinaan ja panneet lääkärinsä ja vartijansa telkien taakse. Tämä aiheutti mitä hullunkurisimpia kohtauksia. Niinpä saattoi puhekamarissa kuulla jonkun ihan tosissaan paukuttavan, että Atlantica (se oli valtakunnan nimi tätä nykyä), jolla oli vain 50,000 soturia, saattoi menestyksellä pitää puoliansa Aqviloniata vastaan tai mitä muuta valtakuntaa hyvänsä, jolla oli 20 kertaa niin monta soturia. Toisella kertaa esitettiin pontevasti ja menestyksellä, että yhteiskunta menee hajalle, jollei kansa suostu maksamaan veroa eräille komeljanteille. Ja kerran oli valtion perikato varma, ellei kansa tahtonut myöntää palkkaa ja professorinvirkaa eräälle herrasmiehelle, joka oli pistänyt suuren joukon itikoita sinkkineuloihin.
Kun näin saatiin vuodesta vuoteen nähdä tylsämielisyyttä vaalittavan, palkattavan ja tavoiteltavan, seurasi siitä, että monet poloiset halusivat päästä osallisiksi tylsyydestä, koska se tuotti kunniaa ja rahaa. Ja sitten tuli koulujen levittää sitä, mutta äkkiä se ei käynyt, sillä muisto pidätti vielä kansan mieliä kiinni entisyydessä, jossa oli toki ollut järjellisyyttä, vaikka se monessa kohden olikin ollut tukalampi. Mutta kun he aina ja alituisesti näkivät, että vain mahtimiesten mielipiteiden omaaminen tuotti arvonantoa, täytyi heidän vastoin tahtoaan ainakin suullaan tunnustaa hyväksytyt mielipiteet, vaikkeivät sitten olisikaan niin ajatelleet, ja kun he ponnistuksillaan vihdoin olivat saavuttaneet yläluokan katsantokannan, olivat nämä ajatukset jo vanhoja.
Niin syntyi yhteiskunnassa lakkaamaton ryntääminen, ikuinen riehunta ja levottomuus ja ehtymätön tyytymättömyys. Ja kun vähäväkiset joukolla nousivat mahtavia vastaan ja riistivät heiltä vallan, nähtiin entisten olojen pian uusiutuvan ja palaavan, niin että ne, jotka äsken olivat olleet sorrettuja, kapinan jälkeen aina havaitsivat olevansa sortajia, mitä eivät olleet koskaan edes uneksineet.
Ja silloin kaikki ajattelevat ihmiset heittäytyivät kiihkeästi pohtimaan kysymystä yhteiskunnan parantamisesta, ja joukoittain syntyi lahkokuntia, jotka pyhän innostuksen elähyttäminä tahtoivat mihin hintaan hyvänsä tehdä lopun onnettomuuksista, hädästä ja riidasta.
Eräs lahko, nimeltä engelskannahkakoulu, oli sitä mieltä, että yhteiskunnan tulisi saada kasvaa rauhassa niinkuin luonnonniitty, missä ruoho ja rikkaruoho saivat taistella ravinnosta silläkin uhalla, että rikkaruoho väkevämpänä ehkä vei voiton.
Toinen, nimeltä risalistit eli pikkulintukoulu, harrasti yleistä pienten, sairasten, heikkojen, typerien, laiskojen yhteenliittymistä, jonka nojalla heikomman oikeus vahvemman sortamiseen saavuttaisi perustuslain pyhyyden.
Kolmas lahko, nimeltä toivottomat, ei nähnyt mitään pelastusta selviämättömien kysymysten selvittämisessä, vaan arveli ainoaksi tehtäväksi räjähyttää hajalle koko Tellus-planeetin, jolle tyhjästä luotuna olisi parasta palata alkutilaansa.
Ja sillaikaa kuin nämä ja monet muut lahkot taistelivat ylivallasta, pysyi yhteiskunta edelleenkin vanhassa kiinni, entisyydestä etsien nykyisyyden kaikenpuolisen oivallisuuden todisteita, omaksuen vanhempia, aikansa eläneitä muotoja, tehden päätöksiä ja säädellen lakeja, niin ettei koskaan ennen ollut sellainen sopu vallinnut vallanpitäjien kesken, jotka senvuoksi uskoivat ja todistuttivat, että tämä se oli oikea onnellisten saari, kun taas vallanalaiset yhä vahvistuivat uskossaan, että se sittenkin oli onnettomien.