— Paavali mestari puhukoon! sanoi kannunvalaja-ammattikunnan vanhin ja koputti pöytään.
Paavali mestari nousi, loi tutkivan katseen yli kokoontuneen ammattikunnan, mestarien ja sällien, ja alkoi puhua:
— Ammatinvanhin, mestarit ja sällit! Oikeuteni nojalla ja tunteeni vaatimusta noudattaen olen päättänyt esiintuoda ehdotuksen, joka tosin ei voi tänä vuonna saavuttaa kannatusta, tuskinpa ensi vuonnakaan, mutta juuri siksi on sen tultava esiin nyt, jotta sillä on aikaa levätä, koska kerran kaikkien suurten kysymysten kohtalona on lepääminen. Hyvinarvoisa Tukholman kannunvalaja-ammattikunta on ollut hyödyllisenä laitoksena olemassa kaksi vuosisataa, eikä sen järjestys ole näiden vuosisatojen kuluessa välittänyt ajan hyökkäyksistä, vaan on pysynyt alkuperäisellä kannallaan. Mutta sitävastoin eivät ole ajan myrskyiltä säilyneet ne ulkonaiset olosuhteet, joissa ammattikunta on elänyt. Silloin kun kuningas ja neuvosto hyväksyivät ja vahvistivat ammattikunnan säännöt, oli Svean valtakunnan pääkaupungissa asukkaina kahdeksansataa porvaria; nyt on väkiluku kasvanut nelinkertaiseksi. Ammattiasetus määräsi kaksisataa vuotta takaperin mestarien luvun ainoastaan neljäksi; tämän säännöksen aiheutti arvokas tarkoitus suojella käsityötä hutiluksilta ja nurkkamestareilta. Mutta nyt on suojelus olosuhteiden vaihtumisen johdosta muuttunut alkujaan tarkoitetun vastakohdaksi; suojelus on muuttunut sorroksi.
Ammatinvanhin tarttui kelloonsa, ja tuvassa kuului matalaa sorinaa.
— Minun vilpitön ajatukseni on, jatkoi Paavali mestari, että mestarien lukumäärän pitäisi oikeutta myöten olla neljä kertaa niin suuri, koska väkiluku on kasvanut nelinkertaiseksi. Täällä on meillä pari sataa sälliä, kaikki nuoria kelpo miehiä, joiden täytyy kuluttaa koko elämänsä odottaessaan mestariksi pääsemistä ja oman liikkeen saantia; täällä he raatavat pienellä palkalla, ja vain neljä miestä korjaa voiton. Minun ehdotukseni on siis, että ammattikunnan säännöt tässä kohden muutetaan sikäli, että mestarien lukumäärä vastaiseksi määrätään kuudeksitoista. Olen puhunut.
Sällit ääntelivät hyväksyvästi; ammatinvanhin koputti pöytään.
— Suu kiinni, sällit, ei teillä ole tässä mitään sanomista! karjui hän. — Hyvinarvoisa kannunvalaja-ammattikunta! Me elämme aikaa, joka on täynnä kuohuntaa ja tyytymättömyyttä. Ikivanhan, koetellun järjestyksen kimppuun hyökkäävät kunniattomat unohtaen mitä hyvää itse ovat saaneet nauttia laitoksilta, jotka esi-isämme ovat meille antaneet iloksi ja turvaksi.
Tässä teki puheen kuulumattomaksi eriskummainen narajava ääni, muistuttava sitä, mikä syntyy laivan hangatessa vasten puusiltaa. Tuvan pimeimmässä sopessa, jonne talikynttilöiden himmeä valo tuskin tunkeutui, istui perimäisellä penkillä pieni, kummallinen olento, joka oli säihkyvin silmin kuunnellut kummankin puhujan esitystä. Hänen suuri päänsä lepäsi välittömästi hartioilla niinkuin maalarin jauhinkivi alustallaan; suoraan rintakehästä pisti esiin kaksi pitkää koipea kuin airopari; mahan tilalla oli tyhjä paikka, mutta selässä, jonka piti olla sileä, kökötti ryhmyinen kyttyrä. Kasvot olivat muuten kujeellisen näköiset, mutta olivat tilapäisesti saaneet viattoman ja tarkkaavaisen ilmeen. Hälventääkseen viimeisetkin epäluulot jonkinlaisesta syyllisyydestä tuohon merkilliseen narinaan oli kyttyrämies pannut käsivartensa ristiin rinnalle ja nostanut epäilyksenalaisemman kätensä korvan taa, ikäänkuin olisi mitä hartaimmin nauttinut ammatinvanhimman kultaisista sanoista. Kun tämä sitten jatkoi puhettaan, näkyi kyttyräselkä kurottavan vasemman koipensa niin kauas, että yletti edessään olevan vaapperan penkin jalkaan, sillä seurauksella, että penkki raskaine sällikuormineen joutui keinuvaan liikkeeseen, joka synnytti tuon vastenmielisen ja tuiki häiritsevän äänen.
— Istu siivosti! sähisivät epäilyksenalaiset sällit kääntyen kyttyräselkään päin.
— Siivostihan minä, vastasi tämä näyttäen viattomia käsiään.