Rauskis! kuului tuvan perältä, ja raihnainen penkki kuusine sälleineen romahti lattiaan. Pikku kyttyräselkä kimposi pystyyn, kirkui ja päivitteli meteliä ja takoi lattiata kainalosauvoillaan. Koko sällijoukko remahti hillittömään nauruun, johon mestarien ja ammatinvanhimmankin täytyi yhtyä. Kello soi, ammattikunnan kokous päättyi.
Penkit sysättiin syrjään, pöytiä vedettiin esiin, ja olut vaahtosi pikareissa ja kannuissa.
— No, rakas veli Paavali, sanoi ammatinvanhin syleillen vastustajaansa, — ethän vain ole äkäinen minulle, että äsken sinua rökitin?
— Oo, siltäkö näyttää, sanoi Paavali mestari. — Löylyttäähän sitä pitää toinen toistaan näin väitellessä; mutta ei kai sinun silti olisi tarvinnut niin juukelisti lykätä liikoja.
— Ammatinvanhimpana on minulla aina lupa olla voitolla, näetkös, eihän muuten voi herättää kunnioitusta.
— Niin, on se merkillistä, ettei voi saavuttaa ihmisten kunnioitusta, ellei valehtele, sanoi Paavali mestari.
— Älä kiivastu, älä kiivastu, sanoi ammatinvanhin. — Näes, kun joutuu noin päätäpahkaa puhujalavalle, ja ympärillä tulee hiljaista, ja edessään näkee seinänä kynttiläntulia ja silmiä, ei ole niinkään helppo ajatella mitä sanoo, mutta sanoa pitää jotakin, ja kun ajatukset pettävät, niin on toki sanoja, mihin turvautua. Näin meidän kesken puhuen täytyy minun tunnustaa, että olit pääasiassa varsin oikeassa, mutta ei semmoista käy sanominen sälleille, jotka kaikki tahtovat tulla mestareiksi niin helpolla kuin suinkin ja vain odottavat, että me annamme myöten.
— Näin meidän kesken puhuen, veli hyvä, vastasi Paavali mestari, olemme kaikki olleet sällejä, ja siksi on meidän nyt myöskin ymmärrettävä mitä sällit tahtovat.
— Hyvin kauniisti sanottu…
— No mutta sanokaamme ääneen mikä on kaunista eikä vain sitä mikä rumaa on.