Mutta kannunvalajain ammatinvanhin oli käyttänyt aamuhetkeä pistäytyäkseen raastuvassa. Hän tuli astuen raskain askelin törmää ylös ja loi kaihoisia katseita mäen yläpäähän, laahustaessaan kepin varassa eteenpäin. Torille päästyään hän seisahti ja pyyhki hikeä otsaltaan. Hänen katseensa tähysti nopeasti torilla hyöriviä väkijoukkoja, mutta ei huomannut mitään tavatonta eikä epäilyttävää. Hän painoi keppinsä maahan ja oli juuri jatkamaisillaan vaellustaan, kun hänen korvaansa sattui kummallinen ääni, joka kuulosti etäältä kukon kiekunalta, mutta joka varmaan oli olevinaan laulua.
— Kannuja, kannuja, ostakaa kannuja! Isoja kuin ammatinvanhimman mylly, leveitä ja laveita kuin pormestarin mylly! Kannuja hei, kannuja hoi!
Ammatinvanhin hyökkäsi keppi ojona väkijoukkoon, joka ympäröi Bossen pöytää ja vaivoin antoi perään, likistääkseen kohta sitä lujempaan pinteeseen lihavan ammatinvanhimman, joka nyt oli kuin puristimessa ja pakotettuna joukon riemuitessa kuulemaan Bossen pilkkalaulua, jonka tämä viritti uudestaan asianmukaisin muutoksin, väkijoukon yhtämittaa säestäessä: ss! ss! ss!
Ammatinvanhin alkoi kirkua:
— Senkin pääroisto, joka uskallat rikkoa lakeja ja asetuksia!
— En minä mitään asetuksia ole rikkonut, sanoi Bosse.
— Sinä olet avannut puodin, senkin petturi!
— Ei tämä mikään puoti ole, vastasi Bosse.
— Mutta se on pöytä.
— Ei, ei se mikään pöytä ole, pari lautaa vain, ja sitäpaitsi sanotaankin arnmattiasetuksessa, ettei saa varustaa ikkunaa. Ei täällä mitään semmoista näy, ellei ammatinvanhin näe taivaan akkunoita — tuolla ylhäällä!