Hän nousi pöydästä ja ampui pari laukausta tummista revolvereistaan.
Gustaf mykistyi pelosta ja hämmästyksestä, nähdessään ilmeen näyttelijän kasvoissa.
— No, vastaa poika, mistä sait tuon sanan?
— Se oli herra Montanus, joka sen sanoi eräänä päivänä, kun hän oli
Träskålasta käymässä täällä, vastasi Gustaf pelokkaana.
— Vai Montanus! jatkoi synkkä mies ja istui taas. Montanus on minun miehiäni; hän on mies, joka ymmärtää. Kuules, Gustaf, sinä voit aivan hyvin sanoa minulle, millä nimellä, liikanimellä, ymmärräthän, tämä teatterisotku minua kutsuu. Kas niin! Elä pelkää!
— En, se on niin ruma, että en minä sitä tahdo sanoa.
— Miks'et tahdo, kun niin vähällä voit minua ilahuttaa. Enkö minä sinunkin mielestäsi tarvitse jotain huvituksekseni? Näytänkö minä niin hiton iloiselta? Sano vaan! Miten he sanovat kysyessään, olenko minä käynyt täällä? Eivätkö he sano näin: 'Onko…
— Piru…
— Ahaa! Piru? Se on hyvä nimi. No, luuletko, että he vihaavat minua?
— Kyllä, tavattomasti!