NELJÄSTOISTA LUKU.
Absinttia.
Kuuma iltapäiväaurinko paahtoi katukiviä suuressa X-köpingin vuorikuntakaupungissa. Kaupunginkellarin salissa oli vielä äänetöntä ja hiljaista; kuusenhavut lattialla tuoksusivat hautajaisilta; asteisiin jaetut likööripullot seisoivat osastoissaan ja vetivät päivällisunta vastapäätä viinapulloja, jotka, komendöörinketjut kaulassaan, olivat saaneet lomaa iltaan saakka; Moran-kello, joka ei koskaan saanut nukkua päivällisunta, seisoi siinä seinää vasten pitkänä kuin mikäkin nahjus ja vähittäin möi aikaa, samalla kun se näytti lukevan valtavaa teatteriohjelmaa, joka oli lävistetty viereiseen vaatenaulakkoon; sali oli hyvin pitkä ja kapea ja molemmilla pitkillä seinämillä oli koivuisia pöytiä, jotka pistivät ulospäin seinästä, jotta sali näytti tallilta, nelijalkaiset pöydät kun kävivät seinään sidotuista hevosista, joiden takapuolet olivat saliin päin; mutta nyt nukkuivat kaikki, tuon ja tämän takajalka hieman maasta koholla, sillä lattia oli koko lailla kuoppainen, ja että ne nukkuivat, sen saattoi nähdä siitä, että kärpäset kuljeskelivat häiritsemättä pitkin niiden selkää; mutta kuusitoista-vuotias viinuri, joka istui nojaten Moran nahjukseen, teatteriohjelman vieressä, hän ei nukkunut, sillä hän huitasi aika ajoittain valkoisella esiliinallaan kärpäsiä, jotka äsken olivat olleet kyökissä syömässä päivällistä ja nyt ruvenneet leikkimään, ja sitten vaipui hän taasen nojaamaan korvaansa Moran-miehen suurta vatsaa vasten, aivan kuin olisi ottanut selville, mitä tämä oli syönyt päivälliseksi. Ja sen hän oli saapa kohta tietää, sillä nyt tuota pitkää roikaletta nikotti ja täsmälleen neljän minuutin kuluttua nikotti häntä taas ja sitten alkoi hänen suuressa ruumiissaan ratista ja päristä, niin että poika ponnahti pystöön ja kuuli, miten se kauheasti koristen äänsi kuusi kertaa perätysten, sitten taasen palatakseen työhönsä ja hiljaisuuteen.
Mutta poika sai mennä työhönsä, ja hän teki nyt kierroksen tallissaan, suki konejaan esiliinalla ja järjesti, aivan kuin olisi odottanut vieraita. Hän asetti tulitikkuja eräälle pöydälle kauas salin perälle, mistä katsoja voi silmäyksillään pommittaa koko salia. Tulitikkujen viereen asetti hän pullon absinttia ja kaksi lasia, liköörilasin ja juomalasin. Sitten meni hän kaivolle ja toi suuren juomakannullisen vettä ja asetti sen tulenarkojen esineiden viereen pöydälle ja sitten käveli hän muutamia kertoja lattialla, asettuen mitä odottamattomimpiin asentoihin aivan kuin olisi jotakuta matkinut. Nyt seisoi hän käsivarret ristissä rinnalla, pää riipuksissa ja vasen jalka ojossa ja heitteli haukansilmäyksiä seinien raapiutuneisiin papereihin; nyt seisoi hän sääret ristissä, oikean käden rystyset pöydänlaidalla, ja hypisteli vasemmalla kädellään portterilangasta tehtyä lorgnettia, jonka läpitse hän ivallisesti tarkasteli kattolistoja, kun ovi aukeni ja viisineljättä-vuotias mies astui sisään varmana, kuin hän olisi tullut omaan kotiinsa. Hänen parrattomat kasvonsa olivat jyrkkäpiirteiset, kuten niiden, jotka ahkerasti harjottavat naamalihaksiaan ja mitä huomaa ainoastaan näyttelijöissä sekä lisäksi yhdellä yhteiskuntaluokalla; näki kaikki lihakset ja suonisiteet tumman parransängen varjostaman ihon läpi, mutta ei nähnyt sitä kurjaa lankajärjestelmää, joka panee liikkeelle nämä hienot koskettimet, sillä hän ei ollut mikään tavallinen klaveeri, joka kaipaa pedaalia. Korkea otsa, kapeahko, painuneine ohimoineen, kohosi kuni oikea korinttilainen pylväänpää, ja sitä myöten köyntelivät mustat, järjestymättömät hiuskiharat kuin villit kasvit, joiden välissä riippui pieniä, suoria käärmeitä ja ikäänkuin koettivat ylettyä silmäkuoppiin asti, jonne eivät koskaan päässeet. Hänen suuret, tummat silmänsä näyttivät lepotilassa ollessaan lempeiltä ja surevilta, mutta hän osasi niillä laukaistakin ja silloin olivat terät kuin revolverin suut.
Hän istuutui kuntoon-pannun pöydän ääreen ja katsahti huolestunein ilmein vesikannua.
— Miksi sinä aina asetat esille vettä, Gustaf?
— Siksi, ett'ette, herra Falander, syty palamaan.
— Mitä se sinua liikuttaa, jos minä palan! Enkö saa sitä tehdä, jos tahdon!
— Älkää nyt, herra Falander, olko nihilisti tänään!
— Nihilisti! Kuka sinulle tuon sanan on opettanut? Mistä sen olet saanut? Oletko hullu, poika? Sano!