— Ette, ette suinkaan! Minun mielestäni ei kukaan ole siihen kelpaamaton! Päinvastoin! Kaikilla ihmisillä on enemmän tai vähemmän taipumuksia näyttelemään ihmisiä!
— Noo?
— Voi, se on aivan toista, kuin mitä te aavistatte! Te olette nuori, verenne on liikkeessä, tunnette tuhansia kuvia, kauniita, heleitä kuin satukirjoissa, ryömivän sikinsokin aivoissanne, mutta te ette tahdo niitä kätkeä, tahdotte saada ne valoon, kantaa niitä käsillänne ja näyttää niitä, ennen kaikkea näyttää niitä maailmalle ja tuntea siitä suurta iloa — eikö totta?
— Kyllä, kyllä! Te lausutte julki minun ajatukseni!
— Minä oletin nyt paraimman ja tavallisimman tapauksen, sillä minä en kaikkeen etsi huonoja syitä, vaikkakin minä ajattelen hyvin alhaista — melkein kaikesta! No hyvä, tämä halu on niin voimakas, että te tahtoisitte kärsiä hätää ja nöyryytystä, antaa vampyyrien itseänne imeä, menettää kansalaisluottamuksenne, tehdä vararikon, joutua perikatoon … mieluummin kuin peräytyä! Eikö totta?
— Kyllä! Voi, miten hyvin te minut tunnette!
— Tunsin kerran erään nuoren miehen — nyt en enää häntä tunne, sillä hän on niin muuttunut! Hän oli viisitoista-vuotias päästessään ulos siitä rangaistuslaitoksesta, jota jokainen seurakunta ylläpitää niitä lapsia varten, jotka ovat joutuneet sen hyvin tavallisen rikoksen uhriksi, että ovat syntyneet maailmaan, ja jossa noiden viattomien pienokaisten on sovitettava vanhempiensa syntiinlankeemus, sillä kuinka muutoin kävisi … olkaa hyvä ja muistuttakaa minua, että pysyisin asiassa! Sen jälkeen oleskeli hän Upsalassa viisi vuotta ja luki hirveän paljon kirjoja; hänen aivonsa jaettiin kuuteen lokeroon, joihin asetettiin kuudenlaisia tietoja, numerotietoja, nimiä, kokonaisia makasiineja valmiita arvosteluja, johtopäätöksiä, teorioja, päähänpistoja, tuhmuuksia. Se vielä kävi päinsä, sillä aivot ovat tilavat; mutta niiden piti vastaanottaa muidenkin ajatuksia, vanhoja, mädänneitä ajatuksia, joita toiset elämänsä iän olivat pureskelleet, ja joita nyt sylkivät suustaan; silloin rupesi häntä oksettamaan ja sitten — hän oli kaksikymmenvuotias, kun meni teatteriin. Katsokaas minun kelloani; katsokaa sekuntiviisaria; kuusikymmentä kertaa, ennenkuin tulee minuutti, 60 kertaa 60 ennenkuin tulee tunti, 24 kertaa se, ja silloin vasta on vuorokausi, 365 kertaa se — ja se on vasta vuosi. Ajatelkaa, kymmenen vuotta! Herra — oletteko ollut odottamassa rakasta tuttavaa portilla? Ensimmäinen neljännes menee itsestään; toinen neljännes — sen kävelee niin mielellään sen puolesta, josta pitää; kolmas neljännes: hän ei tule; neljäs: toivoa ja pelkoa; viides: lähdette pois, mutta käännytte takaisin; kuudes: Herra Jumala, olen kadottanut turhaan aikani; seitsemäs: mutta jään kuitenkin, koska jo niin kauan olen ollut; kahdeksas: raivoa, sadatuksia; yhdeksäs: menen kotiin, panen sohvalle maata ja tunnen itsessäni levon, ikäänkuin kulkisin kuolema kainalossa. Hän odotti kymmenen vuotta, kymmenen vuotta! Eikö nivukseni nouse pystyyn, kun sanon kymmenen vuotta? Katsokaapas! Ne ovat kiinni kuitenkin! Kymmenen vuotta kului, ennenkuin hän sai osan. Ja silloin hän onnistui — heti. Ja silloin oli hän tulla hulluksi kymmenen turhaan menneen vuoden tähden ja silloin hän raivostui siitä, ettei tämä ollut tapahtunut kymmentä vuotta varemmin, ja sitten hän hämmästyi sitä, ettei häntä kohdannut onni tehnyt häntä onnelliseksi, ja niin tuli hänestä onneton.
— Tarkotatteko siis, ettei hän tarvinnut noita kymmentä vuotta tutkiakseen taidettaan?
— Eihän hän saanut koskaan tutkia, kun ei milloinkaan saanut näytellä; ja hänestä tuli ohjelmaan naurun aihe, hylkiö; ja johtokunta sanoi, ettei hänestä ole mitään hyötyä, ja kun hän kääntyi toisen johtokunnan puoleen, niin sanoi se, ettei hänellä ole mitään ohjelmistoa!
— Mutta miksei hän ollut onnellinen onnistuttuaan?