— Uskotteko te, että kuolematon sielu tyytyy onnistumiseen? — Mutta miksi puhua tästä? Teidän päätöksenne on peruuttamaton! Minun neuvoni ovat turhia! Ei ole muuta opettajaa kuin kokemus, ja se on niin oikullinen, tahi edeltä-laskeva, aivan kuin opettaja koulussa; toiset ovat aina suosiossa, toiset aina saavat selkäänsä; te olette syntynyt saamaan suosiota; elkää uskoko, että sanon tämän tarkottaen syntyperäänne; olen kyllin valistunut ollakseni lukematta sen ansioksi hyvää tai pahaa; se on tässä tapauksessa aivan huomiotta jätettävä tekijä, sillä nyt on kysymys ihmisestä ihmisenä! Toivon, että onnistuisitte niin pian kuin mahdollista, jotta valistuisitte — niin pian kuin suinkin! Te ansaitsette sen, luulen ma!
— Mutta ette siis ollenkaan kunnioita taidettanne? Taiteista suurinta ja ihaninta?
— Se on arvioitu liian suureksi, kuten kaikki, mistä ihmiset ovat kirjottaneet kirjoja. Se on vaarallinen, sillä se voi vahingoittaa! Hyvin sanottu valhe voi tehdä pysyväisen vaikutuksen! Se on kuin kansankokous, jossa sivistymätön enemmistö ratkaisee. Jota pintapuolisempi, sitä parempi — jota huonompi, sitä parempi! Silti en ole sanonut, että se on tarpeeton!
— Mahdotonta, että tarkotatte sitä, mitä sanotte.
— Se on minun tarkotukseni, mutta eihän sen silti tarvitse olla totta.
— Mutta eikö teillä todellakaan ole mitään kunnioitusta taidettanne kohtaan?
— Taidettani? Miksi minä omaani kunnioittaisin enemmän kuin toistenkaan.
— Tehän olette näytellyt mitä syvämielisimpiä osia; olettehan näytellyt Shakespearea? Olette näytellyt Hamletia? Ettekö todella ole tuntenut sisällistä järkytystä lausuessanne tuota syvällistä yksinpuhelua "Ollako vai ei?"
— Mitä te tarkotatte syvällisellä?
— Syvämielistä, syvämietteistä!