— Kehotan sinua hieman tottelemaan luonnon suuria ääniä eikä tuhmien ihmisten. Jos ihmiset eivät hyväksy tekoanne, niin on se kateellisuutta, ja moraali, jota he tarjoovat, se on heidän häijyyttään, joka on pukeutunut sopivaan, esiteltävään muotoon. Eikö luonto jo useita vuosia ole kutsunut teitä suureen juhlaansa, josta jumalat iloitsevat, mutta yhteiskunta kauhistuu, peläten saavansa maksaa lapsenruokkoapua?
— Miksi et kehota meitä avioliittoon?
— Siksi, että se on aivan toista! Ei sidota itseään koko elämän ajaksi yhden illan yhdessäolon jälkeen, eikä ole sanottu, että se, joka on mukana ilossa, on mukana vastoinkäymisessä! Avioliitto on sielujen välinen asia; tämä taasen ei ole! Sitäpaitsi ei minun tarvitse kehottaa teitä siihen, joka kuitenkin tulee tapahtumaan. Rakastakaa toisianne nuoruudessa, ennenkuin se on liian myöhäistä, rakastakaa kuin linnut, ajattelematta pesäntekoa, tahi kuin sen luokan kukat, jonka nimi on Dioecia.
— Et saa puhua noin ylenkatseellisesti siitä tytöstä! Hän on hyvä, viaton ja surkuteltava, ja joka uskaltaa sanoa muuta, valehtelee. Oletko nähnyt viattomampia silmiä kuin hänen, eikö jo hänen äänensä soinnussakin ole totuutta! Hän ansaitsee syvää ja puhdasta rakkautta, ei sellaista, josta sinä puhut, ja minä toivon, että tämä on viimeinen kerta, jolloin esität jotain sellaista! Ja voit hänelle sanoa, että minä pitäisin suurimpana onnenani ja suurimpana kunnianani kerran, kun olen tullut hänen arvoisekseen, saada tarjota hänelle käteni!
Falander heilutti päätään, niin että käärmeet kiemurtelivat.
— Hänen arvoisekseen? Kätesi? Mitä sinä sanot?
— Sanassani pysyn!
— Sehän on kauheata! Jos sanon sinulle, että tältä tytöltä ei ainoastaan puutu kaikkia niitä ominaisuuksia, joita sinä hänelle omistat, vaan että hänellä myöskin on aivan päinvastaisia, niin et sinä usko minua, vaan tulet vihamiehekseni!
— Niin tulen!
— Maailma on niin täynnä valhetta, ettei uskota sitä ihmistä, joka puhuu totta!