— Miten voisi uskoa sinua, jolla ei ole mitään moraalia?
— Kas siinä se taas on tuo sana! Se on ihmeellinen sana; se vastaa kaikkiin kysymyksiin, katkaisee kaikki keskustelut, puolustaa kaikkia vikoja, omia, mutta ei toisten, lyö maahan kaikki vastustajat, puhuu puolesta ja vastoin aivan kuin asianajaja! Nyt sinä iskit minua sillä, seuraavan kerran isken minä sinua! Voi hyvin, minun täytyy mennä kotiin, sillä minulla on tunti kello kolme! Voi hyvin! Ja onnea!
Ja Rehnhjelm jäi yksin päivällisensä ääreen, mietteisiinsä.
* * * * *
Kun Falander tuli kotiin, pukeutui hän aamunuttuun ja tohveleihin, aivan kuin ei suinkaan odottaisi vieraita. Mutta kiivas mielenlevottomuus näytti saavan hänet toimintaan, sillä hän käveli edes takaisin lattialla pysähtyen silloin tällöin ikkunaverhon taa voidakseen näkymättä katsella kadulle. Sitten hän meni peilin luo, otti kauluksen kaulastaan ja pani sen sohvapöydälle. Hetken käveltyään istuutui hän sohvaan, otti korttitarjottimelta naisen valokuvan, pani sen tavattoman ison suurennuslasin alle ja tarkasti sitä aivan kuin tarkastetaan mikroskooppista laitetta. Tässä työssä istui hän melko kauan. Silloin kuuli hän askelia portaissa, pisti nopeasti valokuvan muiden sekaan sinne, mistä sen oli ottanutkin, ponnahti ylös ja istuutui kirjotuspöydän ääreen selkä oveen päin. Hän oli täydessä kirjottamisen touhussa, kun ovesta kuului naputus — kaksi lyhyttä ja heikkoa kaksoislyöntiä.
— Sisään, huusi Falander äänellä, joka ei kuulustanut sisäänkutsuvalta, vaan ennemmin sopi uloskäskyyn.
Huoneeseen astui nuori tyttö, kasvultaan lyhyt, mutta miellyttävä vartalonsa ääriviivoilta; hienoja, soikeita kasvoja ympäröi tukka, joka oli ikäänkuin auringonpaisteessa haalistunut, sillä väri ei ollut sitä selvää vaaleata, joka on synnynnäistä. Pieni nenä ja hienopiirteinen suu loihtivat esiin hauskasti leikkiviä pikku juomuja, jotka muuttivat alituisesti muotoaan aivan kuin kuviot kaleidoskoopissa; kun hän esimerkiksi liikutteli sieramiaan ja vaaleanpunainen välirusto kuvastui kuin sinivuokon lehdeksi, avautuivat huulet ja näkyviin tuli hyvin pienten tasaisten hampaiden päät, jotka, vaikkakin olivat omat, olivat liian tasaiset ja valkeat herättääkseen luottamusta. Silmät kulmautuivat ylöspäin nenänjuurta kohden ja laskivat alaspäin ohimoita kohti, mikä sai aikaan alituisesti rukoilevan, eleegisen ilmeen, joka vaikutti lumoavan epäsointuisasti kasvojen alempiin leikkiviin osiin verraten; mutta silmäterä oli levoton ja voi tuokiossa muuttua hienoksi kuin neulan kärki ja seuraavassa laajentua ja tuijottaa kuin yökiikarin objektiivi.
Hän astui nyt sisälle ja salpasi oven, otettuaan avaimen sisäpuolelle.
Falander jäi istumaan ja kirjotti.
— Tulet myöhään tänään, Agnes! sanoi hän.