Agnes tuli häntä vastaan saadakseen suutelon. Hän otti tytön syliinsä ja painoi hänet rintaansa vasten kuin olisi tahtonut tukehuttaa hänet, sitten suuteli hän tyttöä otsalle, vei hänet ovelle, työnsi hänet ulos ja sanoi aivan lyhyesti: hyvästi!
KUUDESTOISTA LUKU.
Valkeilla vuorilla.
Eräänä elokuun iltapäivänä istuu Falk taaskin Mosebackan puutarhassa, nytkin yksin, kuten hän on ollut koko kesän; ja hän tekee summittaisen laskun kokemuksistaan tänä neljännes-vuotena, joka on kulunut siitä, kun hän oli tällä viimeksi, niin toiveita täynnä, niin rohkeana ja voimakkaana. Hän tuntee itsensä vanhaksi, väsyneeksi, välinpitämättömäksi; hän on katsonut kaikkien noiden monien talojen sisään, jotka ovat tuolla alhaalla; ja aina näytti toisenlaiselta kuin hän luuli. Hän on ollut maailmalla ja nähnyt ihmisiä moninaisissa olosuhteissa, jollaisina vain köyhäinlääkäri tai sanomalehden selostaja saa heidät nähdä, kuitenkin se erotuksena, että referentti saa nähdä heidät sellaisina kuin he näyttäytyvät, mutta lääkäri tavallisesti saa nähdä heidät sellaisina kuin he ovat; hänellä oli ollut tilaisuus nähdä ihminen yhteiskuntaeläimenä kaikissa mahdollisissa muodoissa. Hän oli käynyt valtiopäivillä, kirkonkokouksissa, yhtiökokouksissa, hyväntekeväisyystarkotuksia varten pidetyissä kokouksissa, poliisitutkinnoissa, juhlissa, hautajaisissa, kansankokouksissa; kaikkialla suuria sanoja, ja paljon sanoja, sanoja, joita ei koskaan käytetä jokapäiväisessä puheessa, jonkunlaisia erikoisia sanoja, jotka eivät ilmaise mitään ajatusta, eivät ainakaan sitä, joka oli sanottava. Siten oli hän saanut ihmisestä yksipuolisen käsityksen eikä koskaan voinut nähdä häntä muuna kuin valheellisena yhteiskuntaeläimenä, jonka täytyy sinä olla, koska sivistys kieltää julkisen sodan; seurustelun puute sai hänet unohtamaan, että on toinen eläin, joka maljan ääressä seinien sisällä on koko lailla rakastettava, ellei sitä vaan ärsytä, ja joka mielellään näyttäytyy kaikkine vikoineen ja heikkouksineen niin pian kuin ei ketään todistajia ole läsnä. Tämän hän oli unohtanut ja sentähden oli hän hyvin katkera. Mutta toinen seikka oli vielä ikävämpi; hän oli menettänyt itsekunnioituksensa! vieläpä ilman että oli tehnyt ainoatakaan tekoa, jota hänen olisi tarvinnut hävetä! Mutta toiset olivat sen häneltä riistäneet, ja se käy hyvin helposti päinsä. Kaikkialla ja missä tahansa hän oli esiintynyt, oli hänelle osotettu halveksumista, ja miten voisi hän, jolta lapsuudesta asti oli puuttunut itsetuntoa, kunnioittaa sitä, jota kaikki muut halveksuivat! Mutta mikä hänet sai aivan onnettomaksi, niin se, kun hän näki, miten vanhoillisten selostajia, s.t.s. niitä, jotka puolustivat kieroutta tai ainakin olivat hyökkäämättä sen kimppuun, miten suurta kohteliaisuutta heitä kohtaan osotettiin. Häntä ei siis yleisesti halveksittu sanomalehtikirjailijatoimensa vuoksi, vaan sen vuoksi, että hän oli sorrettujen puolustaja. Joskus olivat julmat epäilykset häntä raadelleet! Hän oli esim. selostaessaan Tritonin yhtiökokousta käyttänyt sanaa huijaus. Siihen oli Harmaaviitta vastannut pitkässä kirjotuksessa ja niin selvästi todistanut, että yhtiö oli kansallisisänmaallinen hyväntekeväisyysyritys, että hän itsekin melkein luuli olleensa väärässä ja hänellä oli kauan omantunnonvaivoja siitä, että hän niin kevytmielisesti oli käsitellyt ihmisten mainetta. Hän oli nyt eräänlaisessa tilassa, joka häilyi yltiöpäisyyden ja täydellisen välinpitämättömyyden välillä, riippui ainoastaan seuraavasta vaikutteesta, mihin suuntaan se purkautuisi.
Elämä oli hänelle tänä kesänä ollut niin hapanta, että hän vahingonilolla tervehti jokaista sadepäivää ja hän tunsi nyt verrattain suurta mielihyvää nähdessään, kuinka yksi ja toinen kuihtunut lehti kulkea rapisteli hiekkakäytävillä. Hän istui tutkistelemassa omaksi lohdutuksekseen saatanallisen hauskalta näkökannalta olemassaoloa ja sen tarkotusta, kun hän tunsi laihan, luisevan käden laskeutuvan olalleen ja toisen tarttuvan käsivarteensa, ikäänkuin kuolema olisi käynyt kiinni hänen sanoihinsa ja tahtonut viedä hänet tanssiin. Hän katsahti ylös ja säikähti: siinä seisoi Ygberg, kalpeana kuin ruumis, kasvot kuihtuneina ja silmissä niin vetinen väri, jollaisen ainoastaan nälkä synnyttää.
— Kas, hyvää päivää, Falk, kuiskasi hän tuskin kuuluvalla äänellä ja koko hänen ruumiinsa tutisi.
— Hyvä päivää, veli Ygberg, vastasi Falk ja tunsi tulevansa oikein hyvälle tuulelle. Hitto soi, paina puuta ja juo kuppi kahvia! Kuinka voit? Näytät siltä kuin olisit maannut jään alla.
— Oo, minä olen ollut niin sairas, niin sairas!
— Sinulla siis on ollut hauska kesä, kuten minullakin!
— Onko se sinullekin ollut niin vaikea? kysyi Ygberg, samalla kuin heikko toivo siitä, että niin olisi asianlaita, valaisi hänen keltaisen vihreitä kasvojaan.