— Hänhän on mennyt teatteriin, kuulin minä!

— Niin on, ja siellä hän ei näy hyviä päiviä elävän! Ygberg otti povitaskustaan kirjeen, pisti sokuripalan suuhunsa ja luki:

Jos helvetti on olemassa tämän elämän jälkeen, joka on melko
lailla epäiltävää…

— Pojasta on tullut vapaa-ajattelija!

Niin ei se voi pahemmaksi tulla kuin mitä minun oloni nykyään on. Olen ollut kiinnitetty laitokseen kaksi kuukautta ja minusta tuntuu kuin olisin ollut kaksi vuotta! Muuan piru, entinen vaunumaakarinsälli, nyttemmin teatterinjohtaja, on ottanut kohtaloni käsiinsä ja hän hoitaa sitä niin, että olen ajatellut kolmesti päivässä karata, mutta kaiken varalta ovat välikirjan rangaistusmääräykset niin ankarat, että minä häpäisisin vanhempieni nimen, joka oikeusjutun syntyessä tulisi ilmi, niin että sen vuoksi pidän parempana jäädä. Ajattele, jok'ainoana iltana olen esiintynyt statistina enkä vielä ole saanut sanoa sanaakaan. Kahtenakymmenä iltana perätysten olen saanut hieroa ruskeata väriä naamaani ja kulkea mustalaispuvussa, josta ei ainoakaan vaatekappale minulle sovi: trikoot ovat liian pitkät, kengät liian isot, takki liian lyhyt. Muuan alempi piru, jota kutsutaan kulissikuiskaajaksi, pitää tarkoin silmällä, etten saa vaihtaa näitä vaatekappaleita sopiviin, ja joka kerran, kun koetan ryömiä kansanjoukon taakse, jonka muodostavat tehtailijajohtajan nuuskanjauhajat, avaavat he rintaman ja tuuppaavat minut etualalle, ja jos minä silloin katson kulissiin, niin näen alapirun nauravan, ja jos katson salonkiin, näen itse paholaisen istuvan häränsilmässä ja nauravan. Hän näyttää ottaneen minut palvelukseen vain omaksi huvikseen eikä siksi, että teatterilla olisi minusta jotain hyötyä. Kerran uskalsin huomauttaa hänelle, että minun pitäisi harjotella itseäni jonkun kerran puheosiin, jos mieli minusta tulla näyttelijä. Silloin tuli hän hävyttömäksi ja selitti, että ensin on ryömittävä, ennenkuin osataan kävellä! Vastasin hänelle osaavani kävellä. Hän sanoi, että se on vale, ja kysyi, luulenko minä, että näytelmätaide, kaunein ja vaikein kaikista taiteista, ei vaadi mitään koulua? Kun vastasin hänelle, että se juuri oli ajatukseni, ja että minä sentähden malttamattomana odotin saada alottaa tuota koulua, sanoi hän, että olen sivistymätön koira ja että hän potkaisisi minua! Kun panin sitä vastaan, kysyi hän vielä, luulenko minä, että hänen teatterinsa on pelastuslaitos nuorukaisia varten, joilla on huonot raha-asiat, ja minä vastasin suoraan ehdottomasti, iloisesti: kyllä! Silloin selitti hän tappavansa minut, ja sitä hän nykyään tekee! Tunnen, miten sieluni palaa tyhjiin kuin talikynttilä ristivedossa, ja olen pian vakuutettu siitä, että "paha voittosi viimein on, vaikka se pilvissä piilee", vai miten katkismuksessa sanotaan. Mutta kaikkein pahinta on, että kadotan kunniotukseni tätä taidetta kohtaan, joka on ollut minun nuoruuteni rakkaus ja unelma. Mitenkä olisi mahdollistakaan muu kuin että alan arvioida vähäiseksi tätä taidetta, kun näen tänne tulevan henkilöitä, jotka ovat ilman kasvatusta, ilman sivistystä, ruumiillisesta työstä ja ammateista, kadulta, ainoastaan turhamaisuuden ja laiskuuden kannustamina, ilman innostusta ja ymmärrystä, ja kun näen, miten he parin kuukauden päästä näyttelevät luonneosia, historiallisia osia, kohtalaisen hyvästi, ilman että heillä on kipinääkään aavistusta siitä ajasta, jossa liikkuvat, tai hajuakaan siitä merkityksestä, mikä henkilöllä, jota esittävät, todellisuudessa oli.

Minä olen hitaan salamurhan uhrina ja minusta tulee tämän roskajoukon parissa — (muutamat jäsenet ovat olleet tekemisissä rikoslain pykäläin kanssa) joka minua polkee, se, mitä en koskaan ole ollut — ylimys, sillä niin vaikealta ei koskaan sivistyneitten sorto voi tuntua sivistymättömistä.

Mutta yksi valopilkku sentään on tässä pimeydessä: minä rakastan. Tyttöä, joka on puhtainta kultaa tämän kuonan joukossa. Tietysti häntäkin poljetaan, ja hän on samallaisen hitaan telotuksen uhrina kuin minäkin, ylpeästi ja halveksien torjuttuaan regissöörin häpeälliset tarjoukset. Hän on ainoa nainen kaikkien niiden täällä loassa matelevien eläinten joukossa, jolla on elävä henki, ja hän rakastaa minua koko sielustaan ja hän on nyt salaisesti minun kihlattuni. — Oi, minä odotan vain sitä päivää, jolloin onnistun ja jolloin voin tarjota hänelle käteni, mutta milloin? Usein olemme ajatelleet kuolla yhdessä, mutta sitten tulee petollinen toivo ja narraa meidät jatkamaan kurjuuttamme! Nähdä häntä, tuota viatonta tyttöä, nähdä miten hän kärsii ja häpeää, kun hänet pakotetaan esiintymään riettaissa puvuissa, se on enemmän kuin sietää voi! Mutta jätän nyt tämän surullisen luvun sikseen.

Ollelta voin tervehtiä ja samoin Lundellilta! Olle on niin muuttunut. Hän on alkanut harrastaa erästä uudenlaista filosofiaa, joka repii kaiken alas ja kääntää kaikki asiat ylösalaisin, jotta ne seisovat päällään. Sitä on hyvin hauska kuunnella ja tuntuu se joskus melkolailla todeltakin, mutta ajan pitkään se käy vaaralliseksi. Luulen, että hän on saanut nämä aatteet seurustellessaan erään täkäläisen näyttelijän kanssa, jolla on sangen hyvä pää ja suuret tiedot, mutta joka on hyvin epäsiveellinen ja jota minä samalla sekä pidän rakkaana että vihaan! Hän on ihmeellinen ihminen! Hän on pohjaltaan hyvä, uhraantuvainen, jalo, ylevä, sanalla sanoen en voi hänessä mainita ainoatakaan huonoa ominaisuutta — mutta hän on epämoraalinen ja moraaliton ihminen on kaikissa tapauksissa raukka! Eikö totta?

Nyt täytyy minun keskeyttää, sillä näen enkelini, hyvän hengettäreni tulevan, ja nyt taasen saan viettää hetken, jolloin kaikki pahat ajatukset pakenevat pois ja minä tunnen jälleen olevani parempi ihminen! Tervehdi Falkia ja pyydä häntä ajattelemaan kohtaloani, silloin kun hänen on vaikea olla.

Ystäväsi R.