— No, mitäs tästä sanot?
— Se on vanha tarina villipetojen taisteluista! Tiedätkö, Ygberg, luulen, että täytyy tulla huonoksi ihmiseksi, jos mieli edistyä maailmassa!
— Koeta, koeta! Se kenties ei ole niinkään helppoa!
— Oletko missään asioissa Smithin kanssa enää?
— En, luojan kiitos! Oletko sinä?
— Kävin hänen luonaan runojeni vuoksi! Hän osti ne kymmenestä riksistä arkin, joten hän nyt voi murhata minut samoin kuin tuo vaunumaakari Rehnhjelmin. Ja minä pelkään jotain samantapaista, sillä vielä en ole kuullut hiiskaustakaan. Hän oli hirvittävän hyväntahtoinen, niin että voin odottaa pahinta, kunpa vain tietäisin, mitä lajia siitä tulee! Mutta mikä sinua vaivaa, veliseni? Sinähän tulet aivan valkoiseksi kasvoiltasi!
— Niin, näes, vastasi Ygberg ja piteli kaidepuusta, en ole syönyt enempää kuin nämä viisi sokeripalasta kahteen päivään! Luulen pyörtyväni!
— Jos olet autettu sillä, että saat jotain syödäksesi, niin käy se hyvin päinsä, sillä minulla onneksi on rahaa.
— Tietysti se syömisellä on autettu, kuiskasi Ygberg väsyneellä äänellä.
Mutta niin ei nähtävästi ollutkaan asian laita heidän tultuaan sisälle ravintolahuoneeseen ja saatuaan ruokaa pöydälle, sillä Ygberg tuli yhä huonommaksi ja Falkin täytyi ottaa häntä käsikynkästä ja viedä hänet kotiin sinne kauas Valkeille vuorille, missä tämä asui.