Se vanha yksikerroksinen puutalo oli kavunnut vuorentöyräälle ja nyt näytti siltä kuin se potisi lonkkatautia; se oli täplikäs kuin spitalitautinen, sillä kerran yritettiin sitä maalata, mutta työ pysähtyi paklaukseen; se näytti kaikin puolin raihnaiselta ja tuskin saattoi uskoa palovakuutusmerkkiä, joka seinässä ruostui, luvaten että joku Fenix voisi nousta sen tuhasta. Talon juurella kasvoi voikukkia, nokkosia ja pihatattaria, kaikki ihmisen uskollisia seuralaisia kurjuudessa. Ja varpuset peseytyivät hehkuvan kuumassa mullassa tupruttaen sitä ympärilleen, ja isomahaiset ja kalpeakasvoiset lapsimukulat, jotka näyttivät syntyneen ruumiissaan yhdeksänkymmentä prosenttia vettä, sitoivat itselleen kaulaketjuja ja rannerenkaita voikukkien varsista ja koettivat ylipäänsä katkeroittaa toistensa surullista olotilaa häiritsemällä ja haukuskelemalla toisiaan.
Falk ja Ygberg nousivat huojuvia ja nitiseviä rappusia ylös ja tulivat suureen huoneeseen, jossa asui kolme taloutta, jotka liituviivoilla olivat jakaneet huoneen kolmeen piiriin. Kahdessa näistä harjottivat ammattejaan nikkari ja suutari; kolmas piiri oli yksinomaa omistettu perhe-elämälle. Kun lapset alkoivat huutaa, mikä tapahtui joka neljännes-tunti, joutui nikkari raivoihinsa ja alkoi kirota ja sadatella, joka taas sai aikaan suutarin puolelta raamatunlauseita ja kehotuksia. Puusepän hermot olivat niin turmeltuneet näistä iänikuisista valitushuudoista, kurituksista ja riidoista, että hän, vaikkakin oli päättänyt olla kärsivällinen, joutui aina uudestaan raivoihinsa viisi minuuttia senjälkeen, kun suutari oli tarjonnut sovintonuuskan, ja hän oli enimmäkseen raivoissaan koko päivän, mutta pahinta oli, kun hän kysyi vaimolta, "miksi ne hitot hankkivat niin paljon lapsia maailmaan", sillä silloin tuli esille naisasia ja silloin annettiin sana sanasta.
Tämän huoneen läpi kulkivat Falk ja Ygberg päästäkseen viimemainitun koppiin; mutta vaikka he kulkivat hiljaa ja ääneti, sattuivat he kuitenkin herättämään lapsista kaksi, jonka vuoksi äiti alkoi laulaa kehtolaulua, kesken suutarin ja nikkarin välistä keskustelua, jolloin jälkimmäinen heti joutui raivonpuuskaan.
— Vaiti, akka!
— Vaiti itse! Eikö anneta lasten nukkua?
— Metsään lapsinenne! Ovatko ne minun lapsiani? Pitääkö minun kärsiä senvuoksi, että toiset ovat olleet irstaita? Häh! Olenko minä itse irstas? Hä! Onko minulla lapsia. Suu kiinni, tai höylällä päähän!
— Kuulkaas nyt, mestari, mestari! puuttui suutari puheeseen; ei pidä siten sanoa lapsista; Jumala se lapset maailmaan lähettää.
— Se on vale, suutari! Ei, paholainen ne lähettää, itse pää-piru! ja irstaat vanhemmat sitten syyttävät Jumalaa! Ah, tietäisitte huutia!
— Mestari, mestari! Ei pidä kirota! Sanassa sanotaan, että lasten on taivaan valtakunta!
— Vai niin, vai on niillä taivaassa tuollaisia!